Loppuviikosta käytiin tutustumassa synnytyssairaalaan, jossa toivon mukaan pienokaisemme syntyy. Kyseessä on pieni sairaala, joka oli yksi syistä miksi sen valitsimme. Jospa henkilökunnalla ei olisi niin kova kiire ja pystyisivät olemaan enemmän läsnä... Kierroksen aikana ei ollut yhtään synnytystä käynnissä ja koko vuorokauden aikana oli syntynyt vain kolme vauvaa. Hoitaja tosin totesi, ettei aina ole näin hiljaista, että toisinaan tulee sulkujakin ettei tilaa ole, ja silloin lähetetään synnyttämään muihin lähikuntiin. Osastonhoitaja, joka meille tiloja esitteli, oli erittäin mukava ja sympaattinen ja esittelystä jäi hyvä mieli. Brittiläisenä mieheni oli innoissaan vuodeosastolla olevasta yhteisestä keittiöstä, josta voi halutessaan käydä hakemassa kupin teetä mihin kellon aikaan tahansa. :)
Yksi asia, joka minua jäi arveluttamaan, on että kun synnytyksen aika on, niin onkohan paikalla englanninkielentaitoista kätilöä? Esittelykierroksella hoitaja ei puhunut englantia vaan sovittiin, että minä käännän keskustelut miehelleni. Tässä ei siis minun puolestani ole mitään ongelmaa niin kauan kuin olen tolkuissani. Voisin kuitenkin väittää, että jossain vaiheessa synnytystä katoaa ajan- ja todellisuudentaju... Miestäni jo varoittelin, ettei minusta välttämättä ole koko aikaa kertomaan mitä tapahtuu ja missä mennään vaan täytyy toivoa, että vuorossa sattuisi olemaan joku pystyisi pitämään myös mieheni ajan tasalla. Vähän ahdistaa ajatus, että hän jää tästä kokemuksesta ulkopuolelle kielimuurin takia.
Sairaalakassia olen alkanut pakkaamaan. Paperille olen kirjoittanut ylös mitä mukaan tulee ottaa ja pikkuhiljaa niitä myös kassiin olen saanut siirrettyä. Jotenkin kuitenkin tuntuu, että kassin kanssa kuitenkin tulee kiire... Noh, lista on tehty suomeksi ja englanniksi, joten jos jotain unohtuukin voi mies ne jälkeenpäin kotoolta noutaa.
Rv 37+5
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yleistä pohdintaa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Yleistä pohdintaa. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 30. kesäkuuta 2013
tiistai 25. kesäkuuta 2013
37+0 - taas yksi virstanpylväs saavutettu!
Jos alkuraskaus kuluikin hitaasti ja verkkaisesti niin tämä loppuraskaus kyllä etenee järjetöntä vauhtia! Nyt siis ollaan täysiaikaisia (rv 38 alkoi) ja jos vauva päättää nyt lähteä syntymään, niin ei sitä esteltäisi eikä ihmeteltäisi -paitsi ehkä minä itse...
Paljon saan kysymyksiä. että olenko jo ihan kärsimätön ja vieläkö maltan odottaa? Rehellisesti voin sanoa, ettei minulla ole mitään kiirettä synnyttämään vaan päinvastoin, toivon, että vauva viihtyisi vielä tovin vatsassa. Tieto siitä, että elämä tulee heittämään häränpyllyä hetkenä minä hyvänsä, on saanut minut malttamaan mieleni. Nyt on hyvää aikaa nauttia miehen kanssa kahden kiireettömistä aamuista (ja illoista), käydä leffassa, syömässä ja kylässä, ilman sen suurempia suunnitteluja ja valmistautumisia. Toki oma olo asettaa jonkinlaisia rajoituksia, kaikkea ei vaan tahdo enää jaksaa tehdä vaikka mieli tekisikin. Lisäksi tieto siitä, että ihan viimeistään v-i-i-d-e-n viikon päästä (42+1) pikkuinen on täällä, on niin huikeaa, että yritän nauttia tästä kiireettömästä elämäntilanteesta vielä kun se on mahdollista.
Sairaalakassia en ole vielä pakannut, lienee pitäisi? Vauvalle kotiintulovaatteet olen saanut valittua, vaikka vaikeaa se olikin. Luulen, että kassissa on pakattuna kolme eri asukokonaisuutta 2 eri koossa, eli yhteensä 6 erilaista bodya (isompaa kokoa, pienempää kokoa, kietaisumallia, pään yli puettavaa...) ja 6 erilaiset puolipotkarit (+ pari hattua, parit sukat, tumput...). Omakin järki sanoo, että vähempikin riittäisi mutta kun en osaa päättää! Ajattelin sitten, että menkööt! Katsotaan sitten kotiutumisvaiheessa, että mitä pikkuiselle laitetaan päälle. :) Oma kassi pitäisi saada pakattua ja olenkin jo miettinyt sen sisältöä. Nyt vaan pitäisi ryhtyä tuumasta toimeen, ennen kuin käy niin, että kassia aletaan pakata silloin kun on jo tosi kyseessä...
Synnytyssairaalaakin pitäisi vielä käydä tutustumassa... Sitä suositeltiin kai jo rv 35 alkaen... Tästä ehkä huomaa, etten edelleenkään ole sisäistänyt sitä, että vauva on ihan oikeasti tulossa ja jo ihan kohta täällä! Paniikki!
Huomenna neuvolaan. Meidän oma hoitaja jää lomalle heinäkuuksi, joten seuraavan kerran tapaamme hänet kun pikkumies on täällä!
Paljon saan kysymyksiä. että olenko jo ihan kärsimätön ja vieläkö maltan odottaa? Rehellisesti voin sanoa, ettei minulla ole mitään kiirettä synnyttämään vaan päinvastoin, toivon, että vauva viihtyisi vielä tovin vatsassa. Tieto siitä, että elämä tulee heittämään häränpyllyä hetkenä minä hyvänsä, on saanut minut malttamaan mieleni. Nyt on hyvää aikaa nauttia miehen kanssa kahden kiireettömistä aamuista (ja illoista), käydä leffassa, syömässä ja kylässä, ilman sen suurempia suunnitteluja ja valmistautumisia. Toki oma olo asettaa jonkinlaisia rajoituksia, kaikkea ei vaan tahdo enää jaksaa tehdä vaikka mieli tekisikin. Lisäksi tieto siitä, että ihan viimeistään v-i-i-d-e-n viikon päästä (42+1) pikkuinen on täällä, on niin huikeaa, että yritän nauttia tästä kiireettömästä elämäntilanteesta vielä kun se on mahdollista.
Sairaalakassia en ole vielä pakannut, lienee pitäisi? Vauvalle kotiintulovaatteet olen saanut valittua, vaikka vaikeaa se olikin. Luulen, että kassissa on pakattuna kolme eri asukokonaisuutta 2 eri koossa, eli yhteensä 6 erilaista bodya (isompaa kokoa, pienempää kokoa, kietaisumallia, pään yli puettavaa...) ja 6 erilaiset puolipotkarit (+ pari hattua, parit sukat, tumput...). Omakin järki sanoo, että vähempikin riittäisi mutta kun en osaa päättää! Ajattelin sitten, että menkööt! Katsotaan sitten kotiutumisvaiheessa, että mitä pikkuiselle laitetaan päälle. :) Oma kassi pitäisi saada pakattua ja olenkin jo miettinyt sen sisältöä. Nyt vaan pitäisi ryhtyä tuumasta toimeen, ennen kuin käy niin, että kassia aletaan pakata silloin kun on jo tosi kyseessä...
Synnytyssairaalaakin pitäisi vielä käydä tutustumassa... Sitä suositeltiin kai jo rv 35 alkaen... Tästä ehkä huomaa, etten edelleenkään ole sisäistänyt sitä, että vauva on ihan oikeasti tulossa ja jo ihan kohta täällä! Paniikki!
Huomenna neuvolaan. Meidän oma hoitaja jää lomalle heinäkuuksi, joten seuraavan kerran tapaamme hänet kun pikkumies on täällä!
torstai 30. toukokuuta 2013
Mitä tuleman pitää?
Viikot ne vierivät ja pikkuhiljaa esiin nousee paniikki, kerkeänkö tekemään kaiken, mitä olen suunnittellut ennen vauvan syntymää... Mitään siis niin isoa ei ole suunnitteilla (remontteja tms.), mitä ei voisi tehdä syntymän jälkeenkin, mutta jotenkin tällainen suorittajaluonne haluaisi kaiken olevan aivan tiptop kun vauva kotiutuu... Lisäksi mielessä on alkanut pyöriä vauvan tuoma muutos -siis se, miten iso elämänmuutos on edessä! Olenko valmis? Onko mieheni valmis? Kestääkö parisuhteemme? Kestänkö minä? Älkääkä käsittäkö väärin, en vaihtaisi nykyistä olotilaani mihinkään, niin kiitollinen siitä olen mutta toisaalta rutiineja rakastavana sekä mestarisuunnittelijana edessä oleva tuntematon pelottaa. Mieheni mielestä stressaan ja ajattelen liikaa, häntä ei edessä oleva muutos niinkään mietitytä, ainoastaan on siitä innoissaan. Hänen mielestään ei kannata stressata sellaisesta, mitä ei ole vielä tapahtunutkaan... Voi elämä. Tässä me mennään kyllä niin ristiin, että väkisin alkaa pelottamaan kahta kauheammin, ettei hän ymmärrä yhtään mitä on edessä. Täytyy myöntää, että itse odotan vauva-ajan olevan rankkaa kaikkine muutoksineen ja tunteineen. Odotan vauvan olevan vaativa ja itkuinen, sitovan minut kotiin pitkäksi aikaa vailla omaa tilaa. Tosiasiassa en voi yhtään tietää mitä tuleman pitää: jos vauva-arki ei olekkaan näin kamalaa, niin sehän on sitten vain hyvä ja positiivinen asia! Ehkä on vähän vinksahtanut ajattelutapa ja ehkäpä tosiaan ajattelen liikaa...
Eilen käytiin neuvolassa ja kaikki oli kuten pitääkin. Pikkuinen on asettunut pää alaspäin, jonka hoitaja halusi varmistaa vielä ultralla. Niinpä pääsimme jälleen kurkkaamaan pikkuista ja voi että, kun oli liikuttava näky! <3 Hoitaja varoitteli, että saattaa olla hankalaa nähdä mitään konkreettista koska vauva alkaa olemaan jo niin iso ja tilaa on vähän. Kuvakulma oli kuitenkin juuri oikea ja pikkuinen paistatteli skannerin alla näyttäen kasvonsa, joista selkeästi pystyi erottamaan silmät, nenän ja maiskuttelevan suun, kun lapsivettä nieleskeli. Kasvoja ympäröi kädet, joista oli laskettavissa sormet. Varpaatkin vilahtivat kuvassa kun pikkuinen liikkui. Tuleva isä ja hoitaja olivat molemmat nenä kiinni monitorissa ihastellen pikkuisen yksityiskohtia. Hoitaja oli itsekin kovin innoissaan, sanoi, että harvoin pääsee näkemään heidän laitteillaan näin hyvin enää tässä vaiheessa.
Itsellä vointi on edelleen hyvä, joskin raskaus tuntuu pitkin päivää selässä ja jaloissa, jos ei muista levätä tarpeeksi. Turvotus on pahimmillaan nilkoissa ja sormissa, sormet ovatkin puutuneet suurimman osan päivästä mutta siihenkin alkaa jo tottumaan. Pidän huolta, että juon vettä vähintään
2-3 litraa päivässä, vältän suolaa ja liikun, minkä jaksan.
Väsymys on taas alkanut vaivaamaan, mutta hemoglobiinista se ei johdu tällä kertaa, se kun oli hienosti 125. Lieneekö sitten vauvan kasvu ja kannatteleminen vaatii veronsa päiväunien muodossa? Maha jatkaa kasvuaan ja sf-mitta on siellä yläkäyrän tuntumassa. Vaikka maha ei varsinaisesti eloa haittaakaan, saan edelleen sukat ja kengät jalkaan, pystyn kumartumaan, saan lakattua varpaankynnet jne., mutta sohvalta makuuasennosta ylösnouseminen tuottaa tuskaa! Ähellän ja punkerran ennen kuin saan itseni kammettua sieltä pystyyn. Miehelle totesinkin etten enää muista, miltä tuntuu nousta sohvalta ylös vaivattomasti... Toisaalta, jos tämä on suurin ongelmani, niin asiathan ovat paremmin kuin hyvin! :)
Rv 33+2
Eilen käytiin neuvolassa ja kaikki oli kuten pitääkin. Pikkuinen on asettunut pää alaspäin, jonka hoitaja halusi varmistaa vielä ultralla. Niinpä pääsimme jälleen kurkkaamaan pikkuista ja voi että, kun oli liikuttava näky! <3 Hoitaja varoitteli, että saattaa olla hankalaa nähdä mitään konkreettista koska vauva alkaa olemaan jo niin iso ja tilaa on vähän. Kuvakulma oli kuitenkin juuri oikea ja pikkuinen paistatteli skannerin alla näyttäen kasvonsa, joista selkeästi pystyi erottamaan silmät, nenän ja maiskuttelevan suun, kun lapsivettä nieleskeli. Kasvoja ympäröi kädet, joista oli laskettavissa sormet. Varpaatkin vilahtivat kuvassa kun pikkuinen liikkui. Tuleva isä ja hoitaja olivat molemmat nenä kiinni monitorissa ihastellen pikkuisen yksityiskohtia. Hoitaja oli itsekin kovin innoissaan, sanoi, että harvoin pääsee näkemään heidän laitteillaan näin hyvin enää tässä vaiheessa.
Itsellä vointi on edelleen hyvä, joskin raskaus tuntuu pitkin päivää selässä ja jaloissa, jos ei muista levätä tarpeeksi. Turvotus on pahimmillaan nilkoissa ja sormissa, sormet ovatkin puutuneet suurimman osan päivästä mutta siihenkin alkaa jo tottumaan. Pidän huolta, että juon vettä vähintään
2-3 litraa päivässä, vältän suolaa ja liikun, minkä jaksan.
Väsymys on taas alkanut vaivaamaan, mutta hemoglobiinista se ei johdu tällä kertaa, se kun oli hienosti 125. Lieneekö sitten vauvan kasvu ja kannatteleminen vaatii veronsa päiväunien muodossa? Maha jatkaa kasvuaan ja sf-mitta on siellä yläkäyrän tuntumassa. Vaikka maha ei varsinaisesti eloa haittaakaan, saan edelleen sukat ja kengät jalkaan, pystyn kumartumaan, saan lakattua varpaankynnet jne., mutta sohvalta makuuasennosta ylösnouseminen tuottaa tuskaa! Ähellän ja punkerran ennen kuin saan itseni kammettua sieltä pystyyn. Miehelle totesinkin etten enää muista, miltä tuntuu nousta sohvalta ylös vaivattomasti... Toisaalta, jos tämä on suurin ongelmani, niin asiathan ovat paremmin kuin hyvin! :)
Rv 33+2
tiistai 19. helmikuuta 2013
Ihan mahaton
Rakenneultra on e-n-s-i- v-i-i-k-o-l-l-a! Ei voi aika kulua tarpeeksi nopeasti! Iänikuinen huolipeikko nostaa taas päätään, että onkohan kaikki hyvin...? Ihan salamana kirkkaalta taivaalta tuli pelko, että maha ei kasva tarpeeksi, ei ole tarpeeksi iso viikkoihin nähden. Onhan se vähän kasvanut mutta helposti vielä luultavissa, että olen vain lihonnut. Painoakaan ei ole tullut sen alun 3,5 kg jälkeen ja kohta häämöttää jo puoliväli. Onkohan tämä normaalia?
Kai sitä luuli, että kun oli mahaa jo ennestään ennen raskautta, niin sitten kun kohtu alkaa siellä alla kasvamaan niin se työntäisi mahan ulos kovinkin nopeasti ja painoa kertyisi entistä enemmän. Väärin.
Ystäväkin totesi, ettei osaa sanoa onko minulla raskausmahaa vielä, koska sitä ei näy päälle päin kun käytän väljiä vaatteita. Totta. En ole vielä valmis mahaa tuomaan esille varsinkin kun pelkään, ettei siellä mitään olekaan, ja siksi se ei kasva. Viikonloppuna sain vielä vanhat farkkuni jalkaan, ja vetskarin ja napinkin kiinni. -joskin farkkujen vyötärö rullaantui alaspäin...
Vau.fi -sivuilla käyn katselemassa Raskaus animaationa -videota, joka näyttää vatsan kasvamisen viikoittain, ja vertailen omaani siihen. Vaikka ei pitäisi vertailla, ei. Kaikki ollaan yksilöitä ja kaikilla se mahaa kasvaa yksilöllisesti, mutta silti se huolestuttaa.
Voi, miksi tämän pitää olla taas näin stressaavaa? Hetkeksi jo pääsin peloistani ja nyt ne ovat täällä taas!
Ehkäpä se on vaan se lähestyvä rakenneultra joka jännittää. Onko pienellä kaikki hyvin? Kasvaako hän normaalisti? Selviääkö sukupuoli? Näihin saamme vastauksen toivottavasti ensi viikolla.
Kai sitä luuli, että kun oli mahaa jo ennestään ennen raskautta, niin sitten kun kohtu alkaa siellä alla kasvamaan niin se työntäisi mahan ulos kovinkin nopeasti ja painoa kertyisi entistä enemmän. Väärin.
Ystäväkin totesi, ettei osaa sanoa onko minulla raskausmahaa vielä, koska sitä ei näy päälle päin kun käytän väljiä vaatteita. Totta. En ole vielä valmis mahaa tuomaan esille varsinkin kun pelkään, ettei siellä mitään olekaan, ja siksi se ei kasva. Viikonloppuna sain vielä vanhat farkkuni jalkaan, ja vetskarin ja napinkin kiinni. -joskin farkkujen vyötärö rullaantui alaspäin...
Vau.fi -sivuilla käyn katselemassa Raskaus animaationa -videota, joka näyttää vatsan kasvamisen viikoittain, ja vertailen omaani siihen. Vaikka ei pitäisi vertailla, ei. Kaikki ollaan yksilöitä ja kaikilla se mahaa kasvaa yksilöllisesti, mutta silti se huolestuttaa.
Voi, miksi tämän pitää olla taas näin stressaavaa? Hetkeksi jo pääsin peloistani ja nyt ne ovat täällä taas!
Ehkäpä se on vaan se lähestyvä rakenneultra joka jännittää. Onko pienellä kaikki hyvin? Kasvaako hän normaalisti? Selviääkö sukupuoli? Näihin saamme vastauksen toivottavasti ensi viikolla.
lauantai 19. tammikuuta 2013
Hormonimyskyjä
Yksi asia tässä raskaudessa on herättänyt ihmetystä, nimittäin kaikenlaisten hormonien ja tunteiden heittelyt, tai siis kun niitä ei ole ollut, ei minkäänlaisia! Päinvastoin koen, että olen rauhallisempi ja seesteisempi kuin ennen raskautta.
Luulen, että kun tämä vauvan alulle saanti -projekti kesti niinkin pitkään kuin kesti, niin varsinkin viimeisen vuoden aikana huomasin kuinka se kaikki alkoi vaikuttamaan mielialaani ja persoonaani. Kaikki ne pettymykset ja vastoinkäymiset nakersivat iloisuuttani ja onnellisuutta pala palalta. Taisin huomaamattani, tai välinpitämättömyyttäni, luisua jonkinasteiseen masennukseen tai alakuloon. Olin vihaisempi ilman varsinaista syytä ja usein sen mieheeni purin. Olin itkuisempi, saatoin yhtenä hetkenä olla onnellisempi kuin koskaan ja seuraavassa huutaa ja raivoa jostain ihan mitättömästä. Välinpitämättömyyteni näkyi myös liikunta- ja ruokailutavoissani. Tiesin, että pitäisi kiinnittää huomiota liikuntaan ja vielä enemmän ravintoon, mutta en jaksanut tehdä asialle mitään. Söin suruuni ja palkitsin itseäni suklaalla ja kun kiloja kertyi, pahensi se ahdistusta entisestään.
Kaiken edellisen perusteella kuvittelin, että raskauden mukanaan tuomat hormonit tekisivät minusta ihan hirveän pirttihirmun. Varoittelin miestänikin jo alussa, että ihmeellisiä raivokohtauksia saattaa olla edessä ja, että koittaisi sitten ymmärtää.
Mutta ei mitään. Ei mitään negatiivisiä tunteita tai lieveilmiöitä havaittavissa. Pelkästään positiivista. Kuten miehenikin sanoi, raskauden alettua olen ollut säyseämpi, iloisempi ja yksinkertaisesti onnellisempi. -Ja onnellinen oon.
Ps. Makeanhimokin on hellittänyt niin paljon, että suklaa vähän jopa ällöttää. Miten tämä on edes mahdollista?! Vaikka hyvähän se vaan on ja toivon, että tämä normaalisuhtautuminen makeaan kestää jatkossakin.
Luulen, että kun tämä vauvan alulle saanti -projekti kesti niinkin pitkään kuin kesti, niin varsinkin viimeisen vuoden aikana huomasin kuinka se kaikki alkoi vaikuttamaan mielialaani ja persoonaani. Kaikki ne pettymykset ja vastoinkäymiset nakersivat iloisuuttani ja onnellisuutta pala palalta. Taisin huomaamattani, tai välinpitämättömyyttäni, luisua jonkinasteiseen masennukseen tai alakuloon. Olin vihaisempi ilman varsinaista syytä ja usein sen mieheeni purin. Olin itkuisempi, saatoin yhtenä hetkenä olla onnellisempi kuin koskaan ja seuraavassa huutaa ja raivoa jostain ihan mitättömästä. Välinpitämättömyyteni näkyi myös liikunta- ja ruokailutavoissani. Tiesin, että pitäisi kiinnittää huomiota liikuntaan ja vielä enemmän ravintoon, mutta en jaksanut tehdä asialle mitään. Söin suruuni ja palkitsin itseäni suklaalla ja kun kiloja kertyi, pahensi se ahdistusta entisestään.
Kaiken edellisen perusteella kuvittelin, että raskauden mukanaan tuomat hormonit tekisivät minusta ihan hirveän pirttihirmun. Varoittelin miestänikin jo alussa, että ihmeellisiä raivokohtauksia saattaa olla edessä ja, että koittaisi sitten ymmärtää.
Mutta ei mitään. Ei mitään negatiivisiä tunteita tai lieveilmiöitä havaittavissa. Pelkästään positiivista. Kuten miehenikin sanoi, raskauden alettua olen ollut säyseämpi, iloisempi ja yksinkertaisesti onnellisempi. -Ja onnellinen oon.
Ps. Makeanhimokin on hellittänyt niin paljon, että suklaa vähän jopa ällöttää. Miten tämä on edes mahdollista?! Vaikka hyvähän se vaan on ja toivon, että tämä normaalisuhtautuminen makeaan kestää jatkossakin.
perjantai 2. marraskuuta 2012
Kliseistä
Työ on pitänyt kiireisenä, enkä oikeastaan piinaamaankaan ole ehtinyt. Ihan piti miettiä, että missä mennään. Tänään siis dpo 7 ja vielä toinen mokoma edessä. Tuntemuksia ei ole, lähinnä olen jo valmiiksi asennoitunut, ettei tästäkään mitään tule. Ihan hirveästi se ei edes masenna eikä mieltä pahenna. Syy tähän on kovin kliseinen: meille tulee koira. Kliseinen siksi, että eikö aina kaikkia lapsettomia kehoteta hankkimaan koira?
Ihan hetken mielijohteesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan ajatus on muhinut jo pitkään. Mies on halunnut koiraa jo pitkään, mutta vasta keväisen muuton vuoksi koemme, että nyt meillä on tarjota hyvät olosuhteet lemmikille. Lisäksi on pitänyt miettiä itsekseen paljon ja hartaasti koiran merkitystä ja sen tuomia muutoksia. Minulla ei ole koskaan ollut koiraa mutta miehelläni sen sijaan on aina ollut koira perheessä.
Vaikka koira ehkä edustaakin jonkinlaista vauvan korviketta, jotakin josta voin pitää huolta ja hoivata, olen myös itselleni tehnyt selväksi, että vauvan mahdollinen tulo tulevaisuudessa ei vaikuta koiran asemaan perheessämme. Koira tulee jäädäkseen.
Ajatukset pyörivät paljon tuon uuden perheenjäsenen ympärillä. En malttaisi odottaa, että päästään tutustumaan toisiimme ja lähiseudun lenkkipolkuihin. Käymään koirapuistoissa ja tottelevaisuuskoulussa. Ihana, suloinen karvakuono, jota saan pian rapsuttaa, kupsuttaa ja pitää hyvänä sydämeni kyllyydestä.
On tuntunut ihanalta ajatella jotain ihan muuta kuin ovulaatiota, kiertopäiviä, oikeaa ajoitusta, limakalvoa, raskaustestejä ja pettymyksiä. Ehkä tässä vielä käykin niin kliseisesti, että kun emme asiaa ajattele emmekä väkisin yritä, niin sitten tärppäisikin. Näinhän ne viisaammat aina sanovat. Yeah right!
Viikon päästä saamme perheeseemme uuden jäsenen. Samalla selviää, että kasvaako se entisestään.
Ihan hetken mielijohteesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan ajatus on muhinut jo pitkään. Mies on halunnut koiraa jo pitkään, mutta vasta keväisen muuton vuoksi koemme, että nyt meillä on tarjota hyvät olosuhteet lemmikille. Lisäksi on pitänyt miettiä itsekseen paljon ja hartaasti koiran merkitystä ja sen tuomia muutoksia. Minulla ei ole koskaan ollut koiraa mutta miehelläni sen sijaan on aina ollut koira perheessä.
Vaikka koira ehkä edustaakin jonkinlaista vauvan korviketta, jotakin josta voin pitää huolta ja hoivata, olen myös itselleni tehnyt selväksi, että vauvan mahdollinen tulo tulevaisuudessa ei vaikuta koiran asemaan perheessämme. Koira tulee jäädäkseen.
Ajatukset pyörivät paljon tuon uuden perheenjäsenen ympärillä. En malttaisi odottaa, että päästään tutustumaan toisiimme ja lähiseudun lenkkipolkuihin. Käymään koirapuistoissa ja tottelevaisuuskoulussa. Ihana, suloinen karvakuono, jota saan pian rapsuttaa, kupsuttaa ja pitää hyvänä sydämeni kyllyydestä.
On tuntunut ihanalta ajatella jotain ihan muuta kuin ovulaatiota, kiertopäiviä, oikeaa ajoitusta, limakalvoa, raskaustestejä ja pettymyksiä. Ehkä tässä vielä käykin niin kliseisesti, että kun emme asiaa ajattele emmekä väkisin yritä, niin sitten tärppäisikin. Näinhän ne viisaammat aina sanovat. Yeah right!
Viikon päästä saamme perheeseemme uuden jäsenen. Samalla selviää, että kasvaako se entisestään.
lauantai 20. lokakuuta 2012
Kuukaudesta toiseen
Täällä elämä etenee kahden viikon sykleissä: menkkojen alkamisesta alkaa kaksiviikkoinen, jolloin alun pettymyksen jälkeen en jaksa edes ajatella koko lapsettomuutta. Suljen korvani, silmäni ja ajatukseni aiheelta ja yritän elää niin kuin muutkin ihmiset. En stressaa kiertopäivistä, oikein ajoitetusta seksistä tai siitä, että onnistutaanko me koskaan. Noina kahtena viikkona ennen ovulaatiota elän elämääni tässä ja nyt, ja huomaan olevani jopa tyytyväinen. Tyytyväinen siinä määrin, etten siihen ajanjaksoon koe tarvitsevani vertaistukea, jota täältä blogimaailmasta muina aikoina haen. Tästä syystä blogini on hiljainen aina tämän kaksiviikkoisen.
Käyn kyllä lukemassa päivittyvän blogilistan, mutta vain pikaisesti, koska se ahdistaa. Ahdistun lukemisestani: siitä kun toisilla menee huonosti, ehkä vielä huonommin kuin minulla. Siitä kun toisilla on paha mieli ja harmittaa, se tarttuu minuun. Ahdistun positiivisista uutisista ja raskaustesteistä niin, että kurkkua kuristaa. Eniten ehkä ahdistaa se, että täällä en pääse lapsettomuutta pakoon vaan kaikki täällä muistuttaa minua siitä mitä minulla ei vielä(kään) ole, ja se ahdistaa. Vaikka ymmärränhän minä, nämä ovat l a p s e t t o m u u s -blogeja (ainakin melkein kaikki lukemani) ja itse olen niitä päättänyt lukea, seurata ja jopa kirjoittaa.
Sitten on ne toiset kaksi viikkoa kuukaudesta: ovulaation jälkeiset neljätoista päivää. Aika, jolloin toiveet taas alkavat heräillä ja mahdottomasta tuleekin mahdollista. Aika, jolloin tarvitsen vertaistukea ja olen sitä pystyvä antamaan. Ajanjakso, jolloin seuraan tiiviisti kanssasisarien kuulumisia ja elämän käänteitä, kommentoiden ja aidosti parasta toivoen.
Ovulaatio lähestyy. On taas syytä uskoa ja toivoa, että seuraavan kahden viikon jälkeen kaikki muuttuu ja olen askeleen lähempänä unelmani toteutumista.
Tänään kp 12 (piti ihan tarkistaa kalenterista :) ) ja aamun ovulaatiotesti negatiivinen.
Kolmanteen, ja viimeiseen, inseminaatioon päästään toivottavasti alkuviikosta.
Sitten on tämä tie kuljettu. Kunpa se tuottaisi tulosta. Muuten edessä on siirtyminen IVF-hoitoihin.
Kukapa olisi uskonut?
Käyn kyllä lukemassa päivittyvän blogilistan, mutta vain pikaisesti, koska se ahdistaa. Ahdistun lukemisestani: siitä kun toisilla menee huonosti, ehkä vielä huonommin kuin minulla. Siitä kun toisilla on paha mieli ja harmittaa, se tarttuu minuun. Ahdistun positiivisista uutisista ja raskaustesteistä niin, että kurkkua kuristaa. Eniten ehkä ahdistaa se, että täällä en pääse lapsettomuutta pakoon vaan kaikki täällä muistuttaa minua siitä mitä minulla ei vielä(kään) ole, ja se ahdistaa. Vaikka ymmärränhän minä, nämä ovat l a p s e t t o m u u s -blogeja (ainakin melkein kaikki lukemani) ja itse olen niitä päättänyt lukea, seurata ja jopa kirjoittaa.
Sitten on ne toiset kaksi viikkoa kuukaudesta: ovulaation jälkeiset neljätoista päivää. Aika, jolloin toiveet taas alkavat heräillä ja mahdottomasta tuleekin mahdollista. Aika, jolloin tarvitsen vertaistukea ja olen sitä pystyvä antamaan. Ajanjakso, jolloin seuraan tiiviisti kanssasisarien kuulumisia ja elämän käänteitä, kommentoiden ja aidosti parasta toivoen.
Ovulaatio lähestyy. On taas syytä uskoa ja toivoa, että seuraavan kahden viikon jälkeen kaikki muuttuu ja olen askeleen lähempänä unelmani toteutumista.
Tänään kp 12 (piti ihan tarkistaa kalenterista :) ) ja aamun ovulaatiotesti negatiivinen.
Kolmanteen, ja viimeiseen, inseminaatioon päästään toivottavasti alkuviikosta.
Sitten on tämä tie kuljettu. Kunpa se tuottaisi tulosta. Muuten edessä on siirtyminen IVF-hoitoihin.
Kukapa olisi uskonut?
perjantai 5. lokakuuta 2012
Täydellinen tyttö
Nyt on pienen pientä tytärtä tervehditty ja sylissä pidetty. Miten joku voikin olla niin suloinen, hellyyttävä ja suojeluhalun herättävä? Tuntui kovin oikealta pitää vastasyntynyttä vauvaa sylissä, heijata ja höpöttää hänelle, silittää poskea.
Ennen vierailua poikkesimme mieheni kanssa kaupassa, vauvanvaateosastolla. Pitkään molemmat hypistelivät pikkuisia vaatekappaleita nostaen niitä esiin toiselle näytettäväksi. Kävi ilmi, että olemme molemmat retro-henkisiä, joten lapsemme tulee olemaan kuin suoraan 70 -luvulta...:) Lahjaksi vietiin mieheni valitsema pitkähihainen, vaaleanpunainen Iines-ankkabody ja ruskeat potkuhousut. Lähdimme kaupasta toivoen, että pian saisimme ostaa omaan tarpeeseen pikkubodyja...
Yllätys seurasi perässä kun vanhemmat pyysivät meitä pienoikaisen kummeiksi. Jotenkaan en osannut tätä ollenkaan odottaa, ehkä koska olemme tunteneet vasta niin vähän aikaa. Mieheni on tästä erittäin innoissaan, tämä on hänelle ensimmäinen kummilapsi. Itselläni on muutama kummilapsi jo ennestään, veljen lapsi sekä parhaimpien ystävieni lapset, ja toisinaan koen jo heistä huonoa omaatuntoa, etten vietä heidän kanssaan tarpeeksi aikaa. Ehkä kuitenkin stressaan liikaa ja otan asian liian velvollisuuden tunteena, tosiasia kuitenkin on, ettei kenelläkään lapsella ole liikaa välittäviä aikuisia ympärillään.
Vähän tietenkin mietityttää oma suhtautuminen jatkossa, jos tässä edelleen yritys jatkuu. Pystynkö pientä tapaamaan ja hänen kasvuaan läheltä seuraamaan? Pienokaisen vanhemmat eivät tiedä taustaamme mutta tietävät keskenmenosta ja vauvatoiveista. Ehkäpä juttelutuokio pikkuisen äidin kanssa, jossa selitän tilanteemme, auttaa tulevaisuudessa tukalien tilanteiden yli? En vain tiedä miten ottaa tällaista puheeksi?
Joka tapauksessa olen erittäin iloinen ja otettu, että meidät on katsottu sopivan tytön kummeiksi ja osaksi hänen elämää. Kummit.
Ennen vierailua poikkesimme mieheni kanssa kaupassa, vauvanvaateosastolla. Pitkään molemmat hypistelivät pikkuisia vaatekappaleita nostaen niitä esiin toiselle näytettäväksi. Kävi ilmi, että olemme molemmat retro-henkisiä, joten lapsemme tulee olemaan kuin suoraan 70 -luvulta...:) Lahjaksi vietiin mieheni valitsema pitkähihainen, vaaleanpunainen Iines-ankkabody ja ruskeat potkuhousut. Lähdimme kaupasta toivoen, että pian saisimme ostaa omaan tarpeeseen pikkubodyja...
Yllätys seurasi perässä kun vanhemmat pyysivät meitä pienoikaisen kummeiksi. Jotenkaan en osannut tätä ollenkaan odottaa, ehkä koska olemme tunteneet vasta niin vähän aikaa. Mieheni on tästä erittäin innoissaan, tämä on hänelle ensimmäinen kummilapsi. Itselläni on muutama kummilapsi jo ennestään, veljen lapsi sekä parhaimpien ystävieni lapset, ja toisinaan koen jo heistä huonoa omaatuntoa, etten vietä heidän kanssaan tarpeeksi aikaa. Ehkä kuitenkin stressaan liikaa ja otan asian liian velvollisuuden tunteena, tosiasia kuitenkin on, ettei kenelläkään lapsella ole liikaa välittäviä aikuisia ympärillään.
Vähän tietenkin mietityttää oma suhtautuminen jatkossa, jos tässä edelleen yritys jatkuu. Pystynkö pientä tapaamaan ja hänen kasvuaan läheltä seuraamaan? Pienokaisen vanhemmat eivät tiedä taustaamme mutta tietävät keskenmenosta ja vauvatoiveista. Ehkäpä juttelutuokio pikkuisen äidin kanssa, jossa selitän tilanteemme, auttaa tulevaisuudessa tukalien tilanteiden yli? En vain tiedä miten ottaa tällaista puheeksi?
Joka tapauksessa olen erittäin iloinen ja otettu, että meidät on katsottu sopivan tytön kummeiksi ja osaksi hänen elämää. Kummit.
perjantai 21. syyskuuta 2012
Toivomisen varaa
Viime aikoina olen ollut luvattoman huono bloggari ja projektilainen. Syksyn kiireet painavat päälle ja illalla kun kotiutuu, niin sitä tahtoo hetken olla miehen kanssa ihan vaan kaksin.
Jonkinlainen ´writer´s block´ -tuntuu myös olevan päällä. Vaikka tuntuu, että on paljon asioita mielessä mutta kun niistä alkaa kirjoittamaan, niin ei ne vaan muotoudu samalla tavalla. Kuulostaa paremmalta omassa päässä kuin julkikirjoitettuna.
Koko viikon olen testaillut ovulaatiota ja tyhjää naamaa on näyttänyt. Tästä olen ollut jopa helpottunut, sillä työkuvioita olisi ollut vaikea järjestää tällä viikolla niin, että olisi päässyt klinikalla poikkeamaan. Nyt sitten pidättelen henkeäni, ettei se tikku huomennakaan hymyilisi, menee muuten inssi sivu suun.
Vaikka usko inssiin ei olekaan kovin korkealla, niin vielä matalampi se on luomuyrittämisen kohdalla. Jotenkin lääkärin toteamus siitä, että munasolu on tarpeeksi kypsä, kohdun limakalvo tarpeeksi paksu sekä sperma tarpeeksi hyvää, lisää uskoa siihen, että tällä kerralla onnistuisi.
Vaikka sitä ei oikein enää jaksakaan vakavasti uskoa, että tässä kierrossa sitä onnistuu, niin eihän sitä koskaan tiedä. Uusi kierto on aina uusi mahdollisuus. Joku kierto minäkin saan epäuskoisena ja hämmentyneenä tehdä positiivisen raskaustestin, ihan niin kuin täällä parissa blogissa on ollut. Onnittelut teille! Ihanaa, että sitä tapahtuu, vaikkakin muille. Mutta juuri se saa uskomaan, että tämä onni jonain päivänä omallekin kohdalle sattuu. Can´t wait!
Jonkinlainen ´writer´s block´ -tuntuu myös olevan päällä. Vaikka tuntuu, että on paljon asioita mielessä mutta kun niistä alkaa kirjoittamaan, niin ei ne vaan muotoudu samalla tavalla. Kuulostaa paremmalta omassa päässä kuin julkikirjoitettuna.
Koko viikon olen testaillut ovulaatiota ja tyhjää naamaa on näyttänyt. Tästä olen ollut jopa helpottunut, sillä työkuvioita olisi ollut vaikea järjestää tällä viikolla niin, että olisi päässyt klinikalla poikkeamaan. Nyt sitten pidättelen henkeäni, ettei se tikku huomennakaan hymyilisi, menee muuten inssi sivu suun.
Vaikka usko inssiin ei olekaan kovin korkealla, niin vielä matalampi se on luomuyrittämisen kohdalla. Jotenkin lääkärin toteamus siitä, että munasolu on tarpeeksi kypsä, kohdun limakalvo tarpeeksi paksu sekä sperma tarpeeksi hyvää, lisää uskoa siihen, että tällä kerralla onnistuisi.
Vaikka sitä ei oikein enää jaksakaan vakavasti uskoa, että tässä kierrossa sitä onnistuu, niin eihän sitä koskaan tiedä. Uusi kierto on aina uusi mahdollisuus. Joku kierto minäkin saan epäuskoisena ja hämmentyneenä tehdä positiivisen raskaustestin, ihan niin kuin täällä parissa blogissa on ollut. Onnittelut teille! Ihanaa, että sitä tapahtuu, vaikkakin muille. Mutta juuri se saa uskomaan, että tämä onni jonain päivänä omallekin kohdalle sattuu. Can´t wait!
keskiviikko 12. syyskuuta 2012
Vuoristoradassa
On tää touhu kyllä sellaista tunteiden vuoristorataa, että jollen paremmin tietäisi, niin epäilisin vähintääkin kärsiväni jonkinasteisesta mielenvikaisuudesta. Vuoron perään kuljetaan tosi syvissä vesissä, josta ei tunnu olevan poispääsyä ja heti seuraavassa hetkessä voikin jo ajatella, että ehkä tämä tästä sittenkin...
Onhan se ollut itselläni tiedossa, että syyskuu tulee henkisesti olemaan rankka. Kaikenmaailman jossittelut ja mietiskelyt valtaavat mieltä. JOS asiat olisivat menneet toisin. JOS olisin edelleen raskaan. JOS saisimme vauvan ensi viikolla. Niin. Jos.
Aamu alkoi tuttavapariskunnan vauvauutisilla: heille on syntynyt vauva! Syvä huokaus taisi olla ensireaktioni. Samalla työkaverini, jonka vauvamasun kasvamista olen seurannut vierestä kateellisena, jäi tänään äitiyslomalle. Ja vaikka tiedänkin, ettei heidän onnensa ole minulta pois, tunnen silti surua ja epäonnistumista. Näiden iloisten asioiden tapahtuminen lähipiirissä muistuttaa minua siitä, mistä olen jäänyt paitsi.
Ajatuskin siitä, että pienokaista pitäisi mennä lähipäivinä katsomaan, saa sydämen hakkaamaan. En vaan voi. En tässä tilanteessa kun omasta pienokaisesta ei ole toivettakaan. Täytynee yrittää sopia tapaaminen niin, että meillä olisi piinapäivät meneillään. Silloin aina, ihan aina, toivo jostain kumpuaa, eikä vauvojen näkeminen tunnu niin pahalta, koska pienessä mielenvikaisuudessani kuvittelen meillekin sellaisen tekevän juuri tuloaan.
Onhan se ollut itselläni tiedossa, että syyskuu tulee henkisesti olemaan rankka. Kaikenmaailman jossittelut ja mietiskelyt valtaavat mieltä. JOS asiat olisivat menneet toisin. JOS olisin edelleen raskaan. JOS saisimme vauvan ensi viikolla. Niin. Jos.
Aamu alkoi tuttavapariskunnan vauvauutisilla: heille on syntynyt vauva! Syvä huokaus taisi olla ensireaktioni. Samalla työkaverini, jonka vauvamasun kasvamista olen seurannut vierestä kateellisena, jäi tänään äitiyslomalle. Ja vaikka tiedänkin, ettei heidän onnensa ole minulta pois, tunnen silti surua ja epäonnistumista. Näiden iloisten asioiden tapahtuminen lähipiirissä muistuttaa minua siitä, mistä olen jäänyt paitsi.
Ajatuskin siitä, että pienokaista pitäisi mennä lähipäivinä katsomaan, saa sydämen hakkaamaan. En vaan voi. En tässä tilanteessa kun omasta pienokaisesta ei ole toivettakaan. Täytynee yrittää sopia tapaaminen niin, että meillä olisi piinapäivät meneillään. Silloin aina, ihan aina, toivo jostain kumpuaa, eikä vauvojen näkeminen tunnu niin pahalta, koska pienessä mielenvikaisuudessani kuvittelen meillekin sellaisen tekevän juuri tuloaan.
torstai 6. syyskuuta 2012
Loikkaus
Loikkasin siis Bloggerin puolelle jatkamaan kirjoittelua. Vuodatuksen blogi oli hyvinkin yksinkertainen (ja meikäläisen atk-taitoihin sopiva), mutta jollainlailla viehättää tämä Bloggerin monipuolisuus. Toki hetki tässä menee ennen kuin saa tämän tuntumaan taas omalta. Atk-taidoista johtuen uusi blogi on sekoitus uutta ja vanhaa. Uusi nimi juontunee siitä, että vaikka on paljonkin sellaista mistä voin olla onnellinen juuri tässä ja nyt, silti jotain tuntuu puuttuvan. Onnemme täyttymys olisi oma pieni nyytti.
Vielä jonain päivänä.
[Harmi, että kaikki kannustavat ja ihanat kommentit jäävät matkasta Vuodatuksen puolelle...]
Vielä jonain päivänä.
[Harmi, että kaikki kannustavat ja ihanat kommentit jäävät matkasta Vuodatuksen puolelle...]
perjantai 10. elokuuta 2012
Tiedän jo, mitä on tulossa...
Sain tekstiviestin ystävältäni, jonka kanssa nähdään epäsäännöllisen säännöllisesti. Vaikka aikaa tapaamisten välillä toisinaan on rutkastikin, aina jatketaan siihen, mihin on viimeksi jääty. Näin on ollut teini-iästä saakka, jolloin tutustuimme. Viimeksi olemme nähneet maaliskuussa, kun vielä olin "raskaana". Toki hän tietää tapahtuneesta, viimeksi puhuimme puhelimessa jokin aika keskenmenon jälkeen.
Joka tapauksessa, tekstiviestissä hän kysyi, että: "Tavataanko joku päivä, olisi kiva jutskata kasvokkain". Voi vitsit! Jokin vaisto vaan kertoo, että hän on raskaana!
Olen oppinut tunnistamaan nämä tulevat tunnustukset. Tässä tapauksessa se on tuo: "jutskata kasvoikkain". Jotain isoa sieltä on tulossa! Jos ei vauva-uutisia, niin sitten ero-uutisia.
Toisinaan harmittaa, että ihmisten täytyy olla varuillaan kanssani ja jopa tuntea syyllisyyttä raskauksistaan. Toisaalta taas olen iloinen, että he välittävät tunteistani, eivätkä halua pahoittaa mieltäni.
Kiusaus oli suuri kysyä paluuviestissä, että onko hän raskaana, mutta päätin etten kysy. Kyseessä on kuitenkin iso uutinen, enkä halua sitä häneltä pois ottaa. En halua hänen onneaan kuitata tekstiviestillä, se ei vaan olisi reilua. Jos hän raskaana onkin, tiedän, että hän haluaa minulle siitä kertoa, ja on pahoillaan puolestani. Mutta kuten olen päättänyt, en anna muiden vauva-uutisten aiheuttaa pahaa mieltä! Kyseessähän on maailman ihanin uutinen, eikä siitä pitäisi tulla paha mieli minulle, eikä uutisen kertojalle. Siksi asennoidun jo nyt iloitsemaan hänen, ja heidän, puolestaan. Onhan se aika jännää!
Toivottavasti saisimme jossain vaiheessa kulkea tuota onnenpolkua yhtä matkaa, mahat pystyssä, hymyssä suin!
Joka tapauksessa, tekstiviestissä hän kysyi, että: "Tavataanko joku päivä, olisi kiva jutskata kasvokkain". Voi vitsit! Jokin vaisto vaan kertoo, että hän on raskaana!
Olen oppinut tunnistamaan nämä tulevat tunnustukset. Tässä tapauksessa se on tuo: "jutskata kasvoikkain". Jotain isoa sieltä on tulossa! Jos ei vauva-uutisia, niin sitten ero-uutisia.
Toisinaan harmittaa, että ihmisten täytyy olla varuillaan kanssani ja jopa tuntea syyllisyyttä raskauksistaan. Toisaalta taas olen iloinen, että he välittävät tunteistani, eivätkä halua pahoittaa mieltäni.
Kiusaus oli suuri kysyä paluuviestissä, että onko hän raskaana, mutta päätin etten kysy. Kyseessä on kuitenkin iso uutinen, enkä halua sitä häneltä pois ottaa. En halua hänen onneaan kuitata tekstiviestillä, se ei vaan olisi reilua. Jos hän raskaana onkin, tiedän, että hän haluaa minulle siitä kertoa, ja on pahoillaan puolestani. Mutta kuten olen päättänyt, en anna muiden vauva-uutisten aiheuttaa pahaa mieltä! Kyseessähän on maailman ihanin uutinen, eikä siitä pitäisi tulla paha mieli minulle, eikä uutisen kertojalle. Siksi asennoidun jo nyt iloitsemaan hänen, ja heidän, puolestaan. Onhan se aika jännää!
Toivottavasti saisimme jossain vaiheessa kulkea tuota onnenpolkua yhtä matkaa, mahat pystyssä, hymyssä suin!
tiistai 7. elokuuta 2012
Päivitysongelmia
Edelleen Vuodatus.net -palvelu takkuaa! Blogilistani päivitys ei toimi, eli en tiedä kuka seuraamistani blogeista päivittää blogiaan. Manuaalisesti käyn blogeja lävitse päivittäin mutta se on valitettavan hidasta puuhaa... Ja kun seuraamiani blogeja on kymmeniä (ihan hurja määrä!), niin en millään kerkeä käymään niitä läpi pysyäkseni ajantasalla tapahtumista, pahoitteluni tästä. Koska kuitenkin projekti Positiivisen odotus on parhaillaan käynnissä, niin yritän ainakin siihen osallistuneiden blogeja seurata ja pysyä näin kartalla kuinka projekti etenee!
Toivottavasti saisivat pian palvelun kuntoon tai sitten täytyy tosissaan alkaa miettimään blogin siirtoa Bloggeriin...
Toivottavasti saisivat pian palvelun kuntoon tai sitten täytyy tosissaan alkaa miettimään blogin siirtoa Bloggeriin...
tiistai 31. heinäkuuta 2012
Tauon jälkeen
Kesäkuun lopussa ilmaantunut yllättävä palvelun huoltokatko epäsi pääsyn blogiini koko kuukaudeksi. Ainakin tuli otettua kunnollinen (ja pakollinen) irtiotto kaikesta tästä ja täytyy myöntää, että hyvää on tehnyt! Ajatukset pyöri niitä samoja polkuja, eikä oikein mitään hyvää tai positiivista saanut kirjoitettua.
Huoltokatko on ohi ja nyt taas pääsee päivittelemään blogia sekä päivittämään muiden blogilaisten kuulumiset. Jokin jumi on vielä päällä kun blogilista ei ole päivittynyt sitten heinäkuun alun, mutta käyn listan läpi manuaalisesti päästäkseni taas kärryille, mitä kesän aikana täällä on tapahtunut. Toivottavasti olisi hyviä uutisia...
Tähän loppuun vielä nopea tilannekatsaus: kesäkuun yritys päättyi menkkojen alkuun ja nyt vuorossa on heinäkuun piinapäivät. Ensi viikon alussa ollaan taas viisaampia. Henkeäni en tässä pidättele ja katse onkin jo syksyssä ja tulevissa inseminaatioissa. Jos siis tällä(kään) kerralla ei onnistuta, on edessä yhteydenotto klinikalle ja katsotaan sitten, että miten tästä eteenpäin.
Dpo 8 eikä mitään tuntemuksia, lukuunottamatta pientä tykytystä alavatsalla.
Huoltokatko on ohi ja nyt taas pääsee päivittelemään blogia sekä päivittämään muiden blogilaisten kuulumiset. Jokin jumi on vielä päällä kun blogilista ei ole päivittynyt sitten heinäkuun alun, mutta käyn listan läpi manuaalisesti päästäkseni taas kärryille, mitä kesän aikana täällä on tapahtunut. Toivottavasti olisi hyviä uutisia...
Tähän loppuun vielä nopea tilannekatsaus: kesäkuun yritys päättyi menkkojen alkuun ja nyt vuorossa on heinäkuun piinapäivät. Ensi viikon alussa ollaan taas viisaampia. Henkeäni en tässä pidättele ja katse onkin jo syksyssä ja tulevissa inseminaatioissa. Jos siis tällä(kään) kerralla ei onnistuta, on edessä yhteydenotto klinikalle ja katsotaan sitten, että miten tästä eteenpäin.
Dpo 8 eikä mitään tuntemuksia, lukuunottamatta pientä tykytystä alavatsalla.
maanantai 25. kesäkuuta 2012
Uusi yritys
Ovisplussa saatiin näkyviin eilen ja uimarit lähetettiin matkaan. Voi kun nyt pääsisivät perille ja tekisivät ihmeitä. Vaikkakin pientä hälläväliä-asennetta on ollut ilmassa, niin siitä huolimatta huomaan ajatuksien karkailevan mahdollisen raskauden alkamiseen... Kova yritys on pitää pää kylmänä ja jalat maassa. -Ainakin vielä toistaiseksi. Sen tietää, että mitä pidemmälle piinapäivät etenevät, sen jännittävämmäksi odotus käy. Kaksi viikkoa, kaksi pitkää viikkoa täytyy odottaa ennen kuin taas saadaan vastauksia.
Hassua tajuta, että ensimmäistä kertaa pystymme hyödyntämään ovulaatiota peräkkäisinä kuukausina. Koskaan ennen (tietääkseni) en ole ovuloinut kahtena kuukautena peräkkäin. Kuinka absurdia on, että tämä on "normirytmi" niille, joilla ongelmia raskauden alkuun saattamisessa ei ole. Itse on tottunut siihen, että välissä saattaa olla kuukausiakin, ettei mahdollisuuksia ole. Toivotaan, että kaikkien vaikeuksien jälkeen tästä alkaisi meidän tarinan onnellinen loppu.
Hassua tajuta, että ensimmäistä kertaa pystymme hyödyntämään ovulaatiota peräkkäisinä kuukausina. Koskaan ennen (tietääkseni) en ole ovuloinut kahtena kuukautena peräkkäin. Kuinka absurdia on, että tämä on "normirytmi" niille, joilla ongelmia raskauden alkuun saattamisessa ei ole. Itse on tottunut siihen, että välissä saattaa olla kuukausiakin, ettei mahdollisuuksia ole. Toivotaan, että kaikkien vaikeuksien jälkeen tästä alkaisi meidän tarinan onnellinen loppu.
keskiviikko 20. kesäkuuta 2012
Keskikesän romantiikkaa...
Viikon lopulla olisi kaiken järjen mukaan bongattavissa taas ovulaatio. Jotenkin oon vaan niin tympääntynyt tähän. Ei oikein jaksa innostua mahdollisesta mahdollisuudesta kun jotenkin jo tietää odottaa sitä pettymystä. En millään jaksaisi taas innostua, iloita ja haaveilla ja sitten taas herätä todellisuuteen kun täti koputtaa ovelle. Vanhasta tottumuksesta kuitenkin jo tiedän, että mieli tästä kohenee ja odotukset sen myötä. Että eiköhän tässä taas viikon kuluttua ole eri ääni kellossa...
Juhannukseksi suuntaamme mökille siskojen kanssa perheineen. Ihanaa vaihtaa maisemia muutamaksi päiväksi, nauttia ihanasta seurasta ja ilmapiiristä. Sääs nähdä kuinka onnistuu (huomaamaton) testailu ja mahdollinen vehtailu, kun pienessä mökissä on 6 aikuista, 5 lasta, 2 koiraa ja kani...:) Pupuillaan sitten vaikka luonnonhelmassa, jos sikseen tulee! Toivotaan vaan aurinkoisia kelejä...:D
Yritetään unohdetaan huolet ja murheet hetkeksi ja nautitaan täysin rinnoin tästä ihanasta keskikesän juhlasta. Rauhaa ja rakkautta kaikille!
Pään painan ruohikolle
ja oion jalkojain.
En jaksa pohdiskella,
mä tahdon olla vain.
Sen viisaammat voi tehdä,
mä päivän kultaan jään.
Mä tunnen kaikki tuoksut
ja luonnon loiston nään.
Voi leikitellä mielikseen,
voi ottaa jättää paikoilleen
tai olla niin kuin luonnostaan
ja maata vaan.
Mä peikko siihen uskoon jään,
on maailmaa tää minkä nyt mä nään.
-Tove Jansson
Juhannukseksi suuntaamme mökille siskojen kanssa perheineen. Ihanaa vaihtaa maisemia muutamaksi päiväksi, nauttia ihanasta seurasta ja ilmapiiristä. Sääs nähdä kuinka onnistuu (huomaamaton) testailu ja mahdollinen vehtailu, kun pienessä mökissä on 6 aikuista, 5 lasta, 2 koiraa ja kani...:) Pupuillaan sitten vaikka luonnonhelmassa, jos sikseen tulee! Toivotaan vaan aurinkoisia kelejä...:D
Yritetään unohdetaan huolet ja murheet hetkeksi ja nautitaan täysin rinnoin tästä ihanasta keskikesän juhlasta. Rauhaa ja rakkautta kaikille!
Pään painan ruohikolle
ja oion jalkojain.
En jaksa pohdiskella,
mä tahdon olla vain.
Sen viisaammat voi tehdä,
mä päivän kultaan jään.
Mä tunnen kaikki tuoksut
ja luonnon loiston nään.
Voi leikitellä mielikseen,
voi ottaa jättää paikoilleen
tai olla niin kuin luonnostaan
ja maata vaan.
Mä peikko siihen uskoon jään,
on maailmaa tää minkä nyt mä nään.
-Tove Jansson
keskiviikko 6. kesäkuuta 2012
Ups, se oli vahinko...
Eilen sain taas tietää yhden kaverini olevan raskaana. Niinpä tietenkin. Pahinta asiassa on ehkä se, että raskaus ei ollut toivottu vaan se on ollut "vahinko"! (Voiko joku kertoa mulle, että miten niitä vahinkoja edes syntyy?!)
Kyseessä on minua vanhempi nainen, jolla on jo kaksi isompaa lasta. Nyt on siis tulossa iltatähti, josta kaverini ei "oikein jaksa olla innoissaan". Ei osannut sanoa, että millä viikolla menossa tai edes tarkkaa laskettua aikaa: "joskus kai marraskuun alussa". Voi jumalauta!
Siinä hän avautui kirkkain silmin kuinka ei jaksa, halua eikä tahdo mutta pakko kai se on... Siinä kuunnellessa mietin vaan, että mä olen täysin väärä henkilö, jolta hakea tukea tai ymmärrystä tuossa tilanteessa. Varsinkin kun hän hyvin tietää meidän tilanteen ja historian.
Kyllä taas pisti vihaksi. Miten itsekeskeisiä ihmiset voivat olla?
Miksi moinen onni ei voi kohdata meitä? Miksi?
Kyseessä on minua vanhempi nainen, jolla on jo kaksi isompaa lasta. Nyt on siis tulossa iltatähti, josta kaverini ei "oikein jaksa olla innoissaan". Ei osannut sanoa, että millä viikolla menossa tai edes tarkkaa laskettua aikaa: "joskus kai marraskuun alussa". Voi jumalauta!
Siinä hän avautui kirkkain silmin kuinka ei jaksa, halua eikä tahdo mutta pakko kai se on... Siinä kuunnellessa mietin vaan, että mä olen täysin väärä henkilö, jolta hakea tukea tai ymmärrystä tuossa tilanteessa. Varsinkin kun hän hyvin tietää meidän tilanteen ja historian.
Kyllä taas pisti vihaksi. Miten itsekeskeisiä ihmiset voivat olla?
Miksi moinen onni ei voi kohdata meitä? Miksi?
sunnuntai 20. toukokuuta 2012
Papereita
Muuton yhteydessä tulee käytyä läpi kaikki kertyneet tavarat ja paperit. Löysin kansiollisen papereita vuosien takaa, joista kaksi paperiarkkia sai mietteliääksi.
Ensiksi tuli vastaan vuosien vanha e-pilleriresepti julistaen "1 pilleri päivässä raskauden ehkäisyyn". Niinpä niin. Niin kuin niitä olisi koskaan edes tarvittu. Toinen, vähän iloisempi, löytö oli syntymätodistukseni. Siitä kävi ilmi, että olen syntynyt aamulla kello 9.31, pituutta oli 48 cm ja painoa 2930 g, voi suloisuutta!
Voi, kunpa pian saisin oman pikkuiseni syntymätodistuksen nähtäväkseni...
Ensiksi tuli vastaan vuosien vanha e-pilleriresepti julistaen "1 pilleri päivässä raskauden ehkäisyyn". Niinpä niin. Niin kuin niitä olisi koskaan edes tarvittu. Toinen, vähän iloisempi, löytö oli syntymätodistukseni. Siitä kävi ilmi, että olen syntynyt aamulla kello 9.31, pituutta oli 48 cm ja painoa 2930 g, voi suloisuutta!
Voi, kunpa pian saisin oman pikkuiseni syntymätodistuksen nähtäväkseni...
lauantai 19. toukokuuta 2012
Asiaa ja asian vierestä
Tällä hetkellä meneillään on jonkinlainen suvontovaihe, eikä aiheeseen liittyvää kirjoittelua tunnu syntyvän. Siispä kirjoitan vähän aiheen vierestä...
Muutamme uuteen kotiimme kolmen viikon kuluttua. Viime ajat ovatkin kuluneet vauhdikkaasti tavaroiden lajittelussa ja pakaamisessa sekä asioiden järjestelyssä. Miljoona asiaa on edelleen tehtävänä mutta eiköhän tämä tästä pikkuhiljaa...
Toisaalta mieli haikeana jätän nykyisen kotimme mutta toisaalta taas, en malttaisi odottaa, että pääsemme asettumaan uuteen kotiimme.
Uuden kotimme ehdottomasti paras puoli on sen tuomat lisäneliöt. Sieluni silmin näen jo tulevan lasten huoneen pinnasänkyineen ja keinutuoleineen. Ihan vielä en saa meidän pikkuiselle huonetta sisustaa mutta toivottavasti jonain päivänä kuitenkin. -Ja kun se aika koittaa tiedän, että olemme enemmän kuin valmiita. Onneksi sitä odotellessa saan sisustaa vierashuonetta, joka tuleekin olemaan kovassa käytössä jo heti kesällä, kun saamme lomavieraita ulkomailta. En malttaisi odottaa!
Nyt eletään kp 10 ja ovulaatiota odotetaan kylään tulevalla viikolla. Ihan pikkuisen suunnitelmia haittaa se, että olen kolme päivää ensi viikosta työmatkalla... Normaalien laskutoimituksien mukaan ovulaatio olisi torstaina, mutta voinko luottaa siihen, kun tämä kierto on muutenkin poikennut kaikista muista kierroista? Tokihan ovista aion testailla, ja varmuuden vuoksi uimarit lähetetään matkaan ennen työmatkaa ja vielä uudelleen myöhemmin viikolla kotiuduttuani. Nähtäväksi jää, tuottaako tämä tulosta tällä kertaa...
Muutamme uuteen kotiimme kolmen viikon kuluttua. Viime ajat ovatkin kuluneet vauhdikkaasti tavaroiden lajittelussa ja pakaamisessa sekä asioiden järjestelyssä. Miljoona asiaa on edelleen tehtävänä mutta eiköhän tämä tästä pikkuhiljaa...
Toisaalta mieli haikeana jätän nykyisen kotimme mutta toisaalta taas, en malttaisi odottaa, että pääsemme asettumaan uuteen kotiimme.
Uuden kotimme ehdottomasti paras puoli on sen tuomat lisäneliöt. Sieluni silmin näen jo tulevan lasten huoneen pinnasänkyineen ja keinutuoleineen. Ihan vielä en saa meidän pikkuiselle huonetta sisustaa mutta toivottavasti jonain päivänä kuitenkin. -Ja kun se aika koittaa tiedän, että olemme enemmän kuin valmiita. Onneksi sitä odotellessa saan sisustaa vierashuonetta, joka tuleekin olemaan kovassa käytössä jo heti kesällä, kun saamme lomavieraita ulkomailta. En malttaisi odottaa!
Nyt eletään kp 10 ja ovulaatiota odotetaan kylään tulevalla viikolla. Ihan pikkuisen suunnitelmia haittaa se, että olen kolme päivää ensi viikosta työmatkalla... Normaalien laskutoimituksien mukaan ovulaatio olisi torstaina, mutta voinko luottaa siihen, kun tämä kierto on muutenkin poikennut kaikista muista kierroista? Tokihan ovista aion testailla, ja varmuuden vuoksi uimarit lähetetään matkaan ennen työmatkaa ja vielä uudelleen myöhemmin viikolla kotiuduttuani. Nähtäväksi jää, tuottaako tämä tulosta tällä kertaa...
maanantai 14. toukokuuta 2012
Hyvää mieltä
Miten voikin pieni kävelylenkki tehdä ihmeitä? Pahoitin jälleen mieleni ajattelemattomasta kommentista äitiydestä (ja sen ihanuudesta ja tärkeydesta ja tarkoituksen mukaisuudesta ja, ja, ja...). Teki mieli vetää peitto korville ja syödä kaapista kaikki, missä on vähäänkään sokeria... Onneksi vastustin kiusausta ja lähdin kävelylle.
Kun sai nauttia auringosta kasvoilla ja raittiista ilmasta, niin väkisinkin mieli piristyi. Kotiin tulin iloisena ja rentoutuneena. Jopa siinä määrin, että ymmärsin, että tämän aivopierun päästänyt henkilö ei varmasti tarkoittanut mieltäni pahoittaa. Kunhan vaan oli ylitsepursuavan onnellinen äitiydestään (ja se suotakoon hänelle! Jonain päivänä toivottavasti saan itsekin kokea tuon mahtavuuden).
Eihän tässä pitäisi jokaista lausetta ja sanaa ottaa henkilökohtaisesti mutta niin vaan välillä tuppaa käymään. Omat ajatukset pyörivät niin paljon tämän kaiken ympärillä, että automaattisesti olettaa sen olevan muillakin ensimmäisenä mielessä. Sitä unohtaa, että loppujen lopuksi me olemme tässä tilanteessa yksin, minä ja mieheni, meidän elämässä.
Onneksi kierto on jo hyvässä vauhdissa. Femar-kuurin 3. päivä ja toivottavasti ensi viikolla pääsemme metsästämään taas ovulaatiota! Tästä se taas lähtee! Vastoin kaikkia lääkärin suosituksia...
Kun sai nauttia auringosta kasvoilla ja raittiista ilmasta, niin väkisinkin mieli piristyi. Kotiin tulin iloisena ja rentoutuneena. Jopa siinä määrin, että ymmärsin, että tämän aivopierun päästänyt henkilö ei varmasti tarkoittanut mieltäni pahoittaa. Kunhan vaan oli ylitsepursuavan onnellinen äitiydestään (ja se suotakoon hänelle! Jonain päivänä toivottavasti saan itsekin kokea tuon mahtavuuden).
Eihän tässä pitäisi jokaista lausetta ja sanaa ottaa henkilökohtaisesti mutta niin vaan välillä tuppaa käymään. Omat ajatukset pyörivät niin paljon tämän kaiken ympärillä, että automaattisesti olettaa sen olevan muillakin ensimmäisenä mielessä. Sitä unohtaa, että loppujen lopuksi me olemme tässä tilanteessa yksin, minä ja mieheni, meidän elämässä.
Onneksi kierto on jo hyvässä vauhdissa. Femar-kuurin 3. päivä ja toivottavasti ensi viikolla pääsemme metsästämään taas ovulaatiota! Tästä se taas lähtee! Vastoin kaikkia lääkärin suosituksia...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Yhteistä matkaa takana
Onnentäyttymystä odotellessa
