Ultrakutsu

Postilaatikosta putosi vihdoinkin kutsu nt-ultraan! 12.3. olisi tuo kyseinen päivämäärä ja sitä odotetaan ihan malttamattomina!

Hassua miten muistan, että kaksi vuotta sitten, 12.3.2010, valmistuin toiseen ammattiini. Viime vuonna, 12.3.2011, vietettiin tyttöjen iltaa hyvän ruoan, juoman ja seuran merkeissä ja tänä vuonna 12.3.2012 on ensimmäisen lapseni ensimmäinen ultra. Jos joku olisi sanonut minulle valmistujaispäivänä, että tasan kahden vuoden kuluttua olisi ensimmäinen ultrani, en olisi varmaankaan uskonut! Vuosihan on pullollaan päiviä, johon se olisi voinut osua! Jännää miettiä, että missähän sitä ensi keväänä, 12.3.2013, mennään...?

Kaksi viikkoa vielä ja sitten toivottavasti näemme pienokaisen, joka voi ja kehittyy hyvin.


Vähän on alkanut jännittää kertominen esimiehelle ja työkavereille. Heidän harmiksi minun äitiyslomani aiheuttaa uudenlaisia  järjestelyjä sekä tulevan uudelleen miettimistä. En siitä kuitenkaan kanna huonoa omaatuntoa (ainakaan kauhean painavaa...), sillä maailmahan on täynnä osaavia ihmisiä  ja meillä on koko kevät aikaa perehdytykseen.

rv 10+1

Oireettomuutta

Olen päässyt ihmeen vähällä tähän mennessä raskausoireideni kanssa. Välillä ihan mietityttää, että voiko se olla näin helppoa? Sitten pessimisti ilmestyy ilkkumaan, että "odotahan vaan! kyllä sinäkin saat osasi..." Toistaiseksi mitään suurta pahoinvointia ei ole ollut, oksentelusta puhumattakaan. Kuvotusta tuntuu aina silloin tällöin mutta on yleensä ohimenevää. Kylmästä juomavedestä on ollut apua. Kunhan muistan pitää huolta, ettei nälkä pääse yllättämään, niin vointikin pysyy yleensä hyvänä.

Mitään ihmeellisiä ruokahimoja tai -inhoja ei ole ilmaantunut. Ruokaa tulee ehkä syötyä enemmän kuin normaalisti, mutta senkin yhdistän siihen, etten uskalla antaa nälän tulla pahoinvoinnin pelossa. Ruokainhosta olin yllättynyt viikonloppuna. Mieheni laittoi ruoaksi laatikkoruoan, jota on aikaisemminkin kokkailut, ja jota olen aina hyvällä ruokahalulla syönyt, mutta nyt en pystynyt syömään ollenkaan. Pelkkä ajatuskin kyseisestä ruoasta sai pahoinvoinnin nostamaan päätään. Ukko-parka joutui syömään koko vuoallisen yksin..:/

Mieheltäni kysyin, että onko hän huomannut, että olisin ollut huomattavan ailahtelevainen mielialaltani, tai muuten raskaus muuttanut minua, mutta hän vain totesi, että mitään muuta ei ole huomannut kuin, että nukun ihan tolkuttomasti!  

Päivisin en tunne oloani väsyneeksi mutta illalla nukahdan jo hyvissä ajoin ennen yhdeksää. Aamuisin herään virkeänä jo kuuden aikaan, niin arkena kuin viikonloppunakin. Olenkin nauranut, että rytmini on kuin pikkulapsella; aikasin nukkumaan ja aikaisin herätys. -ja jos mahdollista, niin päiväunet jossain vaiheessa.

Turvotusta on jonkin verran. Varsinkin iltapäivästä näyttää, että olisin pidemmälläkin raskaudessa... Eipähän kukaan ole vielä uskaltautunut mitään kysymään, vaikka olenkin huomannut joidenkin vatsanseutuani vaivihkaa pälyilevän. Sormuksetkin sormessa tuntuu kiristävän mutta toivon, ettei ihan vielä tarvitsisi niitä pois ottaa.

Näillä mennään.

Rv 9+2

1. Neuvolakäynti

Neuvolassa tuli siis käytyä ja "neuvolatäti" oli kovin nuori, mutta hyvin ammattimainen, innostunut, ystävällinen ja puhelias. Hyvät fiilikset siis jäi. Paljonhan tuli informaatiota, niin suullisesti kuin kirjallisenakin.Täytynee iltaisin lukea kirjaset ja opukset, joita saatiin.  Kivasti hän kyllä neuvoi käyttämään "maalaisjärkeä" kaikkien ohjeiden ja suosituksien kanssa.

Edelleen on hieman hämmentävä olo koko raskauden kanssa, enkä oikein osaa mieltää, että se todella tapahtuu ja etenee koko ajan! Termit "Äiti" ja "Isä" eivät siis tunnut omilta ollenkaan, ja kun neuvolassa sitten kysyivät isän sairauksista, niin vastasin, että MINUN isälläni on diabetes! Kun tajusin itsekin, että nyt puhuttiin LAPSEN isästä, niin nauruksihan se meni! Neuvolatäti nauraen totesi, että tästä lähtien minä olen "Äiti" ja mieheni "Isä", kun niistä mainitaan lomakkeissa ja papereissa. :)

Nyt odotellaan sairaalasta kutsua np-ultraan. Sen pitäisi kuulemma piakkoin tipahtaa postiluukusta, ja olla jo muutaman viikon sisään. Sitten nähdään ja kuullaan enemmän!

Rv 8+4

Ystävänpäivä oli ja meni

Tänä vuonna ei tullut laitettua tikkua ristiin ystävänpäivän vuoksi. Sattunnaisina vuosina lähetetyt kortitkin jäivät lähettämättä ja läheisimmät ystävät saivat tyytyä tekstiviestiin, jossa kerroin toivovani, että he tietäisivät ilman korttejakin olevansa tärkeitä ja rakkaita. Aika persoonatonta ja kylmääkin, myönnän. Varsinkin kun kotia päästyäni postiluukusta oli kolahtanut herkkupaketti, jolla ihana ystäväni halusi toivottaa "meille" hyvää ystävänpäivää. Ne suklaakonvehdit ei kyllä kauaa vanhentuneet... Ihana ajatus ihanalta ihmiseltä! Itselläni toki huono omatunto heti alkoi soimaamaan, että miksi en itse vaivautunut ystäviä enempi muistamaan. Mieskin vielä lahjoi dvd:llä ja sydänkonvehdeilla, mutta tähän olin osannut varautua pienimuotoisella muistamisella itsekin.

Vaikka en niin kauheasti perusta tällaisista "pakollisista" merkkipäivistä, niin täytyy kyllä myöntää, että tuntui erittäin hyvältä saada nämä pari erityishuomionosoitusta. Ehkäpä ensi vuonna viimeistään laitan hyvän kiertämään!

Kaikki hyvin

Aloin kirjoittamaan päivitystä tuolloin varhaistultra-päivänä, mutta jokin keskeytti sen, enkä sitä sitten enää muistanut! Tätä se teettä, kun on miljoona asiaa mielessä!

Mutta kaikki on siis hyvin! Paremmin kuin hyvin! Pienokainen löytyi sieltä mistä pitääkin, kohdustani, vastasi täysin viikkoja ja mikä tärkeintä, sydän sykki vimmatusti! Olen niin helpottunut!

Itse tilaisuus oli aika koruton ja nopeasti ohi. Ihan liian nopeasti ohi. Olisin halunnut vähän pidempään katsoa sitä pientä ihmettä sisälläni mutta toisaalta, pääasia, että kaikki on hyvin. Tuleva isä näki monitorin paremmin ja sai kunnolla katsoa pientä "myttyä". Hänen hymynsä kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.

Olo on helpottunut, huojentunut, onnellinen ja odottava! :)

Varhaisultra...

... on tänään.

Jännittää.

Oireita ja oloja

Tämä viikko on vierähtänyt vauhdilla! Vaikkakaan sillä ole muuta vaihtoehtoa ollut, kun olen vaan käynyt töissä ja nukkunut, nukkunut ja nukkunut! Unirytmini on kuin pikkulapsella: menen nukkumaan aikaisin ja vastaavasti herään aikaisin. Mies-rukkaa käy sääliksi kun ei minusta ole seuraksi minkään vertaa. Ennen kello kahdeksaa illalla on parasta vaihtaa kuulumiset ja seurustella koska tasan varmasti kello kahdeksan olen matkalla höyhensaarille. Aamulla herään kyllä virkeänä vaikkakin haukotus ja vetämättömyys seuraa mukana töihin. Mietinkin, että koska joku ymmärtää mistä on kyse...

Oireita on ilmaantunut, joista, ihme kyllä, olen helpottunut! Väsymyksen jo mainitsinkin, sen lisäksi on pahoinvointia, turvotusta, huimausta ja jatkuva nälkä... Onnekseni tämä kaikki on vielä suhteellisen pientä mutta tarpeeksi kuitenkin tehdäkseen olon ikäväksi. En kyllä valita, sillä tämä luo minuun uskoa, että pienokaisella olisi kaikki niin kuin pitääkin. Niin kuin hyvä ystäväni sanoi; ei vauvaa ilman oireita! :)

Mitä lähemmäksi varhaisultra tulee, sitä nöyremmäksi tunnen itseni. Jo nyt soimaan itseäni vauhkoilusta raskauskilojen kanssa. Aivan sama montako niitä tulee kunhan vaan saisimme oman pienokaisen kotiin syksyllä.

Ensi viikolla tämä epätietoisuus saa väistyä! Mitään muuta en niin toivo kuin että monitorissa näkyisi pienokaisen sydän jumputtamassa kovaa vauhtia! Enää viisi päivää.