3. inseminaatio

Kolmas, ja viimeinen, inssi siis suoritettu. Toiveet eivät ole kovin korkealla onnistumisen suhteen vaikkei se tietenkään mahdotontakaan ole.

Munasolu ja limakalvo näyttivät hyviltä. Munasolu on 20mm ja kohdun limakalvokin oikein sopiva. Miehen sperma taasen oli huonoakin huonompi. Osasyy tähän on pidättyvyysajan pitkittyminen. Normipidättyvyysaikahan on 3-5 päivää, mutta koska ovulaatiota jouduttiin odottaa ja se bongattiin vasta kp 18, oli sperma jo 7 päivää vanhaa. Lääkäri sanoi, että tämä selittäisi huonon tuloksen. Pesun jälkeen jäljellä oli pitkälti alle 1milj. siittiöitä (olisiko ollut peräti 0,2milj. eli ei mitään). Saimme kehotuksen touhuilla kotona illalla ja aamulla, jotta saadaan lisää siittiöitä kehiin. Lisäksi lääkäri kirjoitti keltarauhashormonia aloitettavaksi dpo 3, kierron loppuun saakka, tukemaan mahdollisesti alkavaa raskautta, I wish...

Jotenkin ironista, että kun mulla saadaan pelit ja vehkeet toimimaan, niin miehellä alkaa reistailemaan. Ei se auta. Näillä mennään.

Jos tulosta ei synny tästäkään kierrosta, niin siirrymme ivf-jonoon. Jono on sen 6 kk mutta meidän onneksemme, ei ole mahdotonta onnistua kotikonstein. Joten puoli vuotta aikaa yrittää kotona, ja jos ei sittenkään ole mitään viitteitä raskaudesta, niin uskon, että olen varmasti valmis ivf-hoitoihin.

Tulihan se sieltä

Juuri kun olin valmis luovuttamaan ja siirtää katseeni ensikiertoon, niin tänä aamuna testissä koreili hymynaama :) Miehen kanssa jo eilen illalla juteltiin, että maanantaina soittelen klinikalle ja pyydämme päästä ivf-jonoon, kun ei tästä nyt ole tulosta tulossa.

Kp 18 ja mietityttää onkohan tämän kierron parasta ennen -päiväys jo mennyt... Munasolut liian kypsiä, sperma liian vanhaa ja limakalvokin rapistumassa...? Noh, näillä mennään.

Aamupäivällä vuorossa lucky number three!

Tekstiviesti ystävältä

Maanantai-aamun tekstailuja sydänystävän kanssa:

ystävä: "Onks meillä tänään ovulaatio?"
minä: "Ei tänäänkään mutta toivottavasti huomenna"
ystävä: "No hyvä, ehtii se limakalvokin paksuuntua!"

Monesti ollaan tämän ystävän kanssa mietitty, että kuinkahan moni tosissaan tietää ystävänsä limakalvon paksuudesta ja ovulaation ajankohdasta.

Tämä ystävä on ollut todellinen tuki tämän projektin aikana. Hänen kanssaan ollaan itketty, naurettu, jännitetty ja masisteltu.

Ystäväni tietää, että kirjoitan tätä blogia mutta ei lue tätä, koska haluaa, että minulla on paikka, jossa voin anonyymisti kirjoittaa tuntemuksistani. Samasta syystä en ole halunnut kertoa hänelle blogini nimeä tai osoitetta (niin kuin en ole kertonut kenellekään muullekkaan). Mutta jos joskus päätänkin osoitteen hänelle antaa, tai hän muuten vaan tänne eksyy ja minut tunnistaa, niin haluaisin kertoa hänelle, että rakastan häntä ihan mahdottomasti ja olen äärimmäisen kiitollinen ystävyydestämme. Uskon vakaasti, että me olemme ystäviä lopun elämäämme. <3

Ystävän kanssa jaetaan ilot ja surut - ja tässä tapauksessa kohdun limakalvon paksuuskin!

Kunpa huomenna saisin laittaa ystävälleni viestin. "Tänään meillä ovuloidaan! :)"

Ei vieläkään

Ovulaatio loistaa poissaolollaan ja eletään kierron 16:sta päivää! Ihmetyksiä on ilmassa: missä se ovulaatio oikein viipyy???

Tsekkasin kalenterista viimeisen puolen vuoden kierrot ja ovulaation ajankohdat:

toukokuu: kierto: 32 ovis kp 17
kesäkuu: kierto 30 ovis kp 14
heinäkuu: kierto 29 ovis kp 13
elokuu: kierto 31 oviskp 12
syyskuu: kierto 31 ovis kp 16
lokakuu: kp ?

Eli ei kovin tasaiselta näytä, joten voi hyvinkin vielä ovis ilmaantua vaikka huomenna, kp 17. Mielessä on käynyt myös mahdollisuus ovuloimattomaan kiertoon. Eikö niitäkin ole? Tosin itselle ei ole ollut sen jälkeen kun Femarit aikoinaan aloitin, vaan kierto on pysynyt vauhdissa, eikä Terolutejakaan ole tarvittu enää kuukautisia käynnistämään.

Alavatsalla jomottelee, ihan kuin siellä jotain tapahtuisikin. Voiko olla, että testailusta huolimatta, ovis on päässyt karkuun? Olen kuitenkin testannut kp 12 alkaen aamuisin aina samaan aikaan. Voisiko olla, että ovis olisi näkynyt tuon 24 h aikana, joka siis on kulunyt seuraavan testin tekoon? Eli ei näyttäisikään sitä aamulla, kun testin olen tehnyt, vaan ehkä jossain kohdin päivää, ja seuraavaan aamuun mennessä lh-huippu olisi jo mennyt ja taas testi näyttää negatiivista?

Turhautumista ilmassa. Juuri kun ajattelin, että hoidetaan se kolmas inssi pois alta, että päästään tositoimiin, niin ei. Ei tietenkään mikään voi mennä niin kuin suunnittelee. Tosin jos jotain tässä olisi pitänyt oppia, niin sen, ettei näitä asioita suunnitella. Tapahtuu mitä tapahtuu.

Odotellaan.

Odottelua

Kp 14 ja hymynaama kadoksissa. Ei hirveästi tuntemuksia muuta kuin pientä jomottelua vasemmalla puolella alavatsaa. Ehkäpä sieltä ovis olisi tuloillaan, toivottavasti. Malttia, malttia...

Kuukaudesta toiseen

Täällä elämä etenee kahden viikon sykleissä: menkkojen alkamisesta alkaa kaksiviikkoinen, jolloin alun pettymyksen jälkeen en jaksa edes ajatella koko lapsettomuutta. Suljen korvani, silmäni ja ajatukseni aiheelta ja yritän elää niin kuin muutkin ihmiset. En stressaa kiertopäivistä, oikein ajoitetusta seksistä tai siitä, että onnistutaanko me koskaan. Noina kahtena viikkona ennen ovulaatiota elän elämääni tässä ja nyt, ja huomaan olevani jopa tyytyväinen. Tyytyväinen siinä määrin, etten siihen ajanjaksoon koe tarvitsevani vertaistukea, jota täältä blogimaailmasta muina aikoina haen. Tästä syystä blogini on hiljainen aina tämän kaksiviikkoisen.

Käyn kyllä lukemassa päivittyvän blogilistan, mutta vain pikaisesti, koska se ahdistaa. Ahdistun lukemisestani: siitä kun toisilla menee huonosti, ehkä vielä huonommin kuin minulla. Siitä kun toisilla on paha mieli ja harmittaa, se tarttuu minuun. Ahdistun positiivisista uutisista ja raskaustesteistä niin, että kurkkua kuristaa. Eniten ehkä ahdistaa se, että täällä en pääse lapsettomuutta pakoon vaan kaikki täällä muistuttaa minua siitä mitä minulla ei vielä(kään) ole, ja se ahdistaa. Vaikka ymmärränhän minä, nämä ovat l a p s e t t o m u u s -blogeja (ainakin melkein kaikki lukemani) ja itse olen niitä päättänyt lukea, seurata ja jopa kirjoittaa.

Sitten on ne toiset kaksi viikkoa kuukaudesta: ovulaation jälkeiset neljätoista päivää. Aika, jolloin toiveet taas alkavat heräillä ja mahdottomasta tuleekin mahdollista. Aika, jolloin tarvitsen vertaistukea ja olen sitä pystyvä antamaan. Ajanjakso, jolloin seuraan tiiviisti kanssasisarien kuulumisia ja elämän käänteitä, kommentoiden ja aidosti parasta toivoen.

Ovulaatio lähestyy. On taas syytä uskoa ja toivoa, että seuraavan kahden viikon jälkeen kaikki muuttuu ja olen askeleen lähempänä unelmani toteutumista.

Tänään kp 12 (piti ihan tarkistaa kalenterista :) ) ja aamun ovulaatiotesti negatiivinen.
Kolmanteen, ja viimeiseen, inseminaatioon päästään toivottavasti alkuviikosta.

Sitten on tämä tie kuljettu. Kunpa se tuottaisi tulosta. Muuten edessä on siirtyminen IVF-hoitoihin.

Kukapa olisi uskonut?

Mitä seuraavaksi?

Kp 1 tänään. Meni sitten se viimeinenkin toivo, että testit valehtelisivat...

Menkat ovat runsaimmat sitten miesmuistiin ja alavatsalla edelleen jomottaa sekä tissejä kolottaa. Jotenkin on kuitenkin helpottavaa, kun tuntuu, että jotain hormonaalista kropassa tapahtuu. Josko nyt kroppa alkaisi elpyä viime keväästä ja toimia kunnolla. Vai elättelenkö vain toiveita? Se jää nähtäväksi.

Klinikalta soitetaan ensi viikolla. Pitäisi miettiä, miten halutaan tästä edetä. Seuraava askel olisi IVF, mutta se tuntuu jotenkin kovin isolta askeleelta ottaa...
Mies toivoo, että loppuvuosi mentäisiin vielä insseillä, ja jos ei sittenkään onnistu, niin alkuvuodesta siirryttäisi ivf-jonoon. Siinähän se vastaus taisi tullakin.

Testi

En sitten malttanut olla tekemättä testiä jo tänään. Käytin yhden Clearbluen digitesteitä, koska olin niin varma positiivisesta tuloksesta. Parin minuutin päästä näyttöön piirtyi "Not Pregnant".

Mitä helvettiä? Mihin tässä voi enää uskoa?

On kyllä niin hanurista taas tää homma. Vituttaa.

H-hetki lähenee

Taas se lähenee: testipäivä. Päivä, joka murskaa haaveet ja särkee sydämen. Jälleen kerran.

Nyt harmittaa, että olen maininnut oireistani ja toiveistani miehelleni ja parhaimmille ystävilleni. Yhdessä olemme spekuloineet, että jospa NYT se olisikin totta. Ihan niin kuin kaikkina edellisinäkin kiertoina ja kuukausina. Jotenkin tunnen itseni hölmöksi. Että vieläkin, kaikkien näiden kuukausien jälkeen, jaksan edelleen uskoa, toivoa ja haaveilla.

Kuten aina H-hetken lähestyessä, huomaan miten toivo vaihtuu epätoivoon. Kuin valmistaen itseäni pettymykseen, joka jälleen kerran nurkan takana häämöttää.

Pelkään, että kehoni ja mieleni pettää minut hetkenä minä hyvänsä. Olenko vain kuvitellut kaiken? Onko oireita oikeasti ollut? Vai haluaisinko niitä olevan niin kovasti, että olen kuvittelut ne? Eikö mitkä tahansa tissit tule aroiksi jos niitä puristelee päivät pitkät? Eikö vatsan jomotukset ja viiltelyt kuulu asiaan, kun menkat lähenee? Entä väsymys? Ainahan olen väsynyt, lienee kroonista laatua. Ehkä olenkin vain ymmärtänyt oireeni väärin. Ohjannut niitä suuntaan, johon haluan, miettimättä muuta mahdollisuutta.

Toisaalta taas, joku kuukausihan sen testin on näytettävä plussaa (näin tilastollisesti ajatellen), joten miksi se olisi juuri tämä kuukausi? Miksei se voisi tapahtua meille juuri nyt, tässä kuussa, ylihuomenna?

Voih, kunpa se olisi juuri tämä kuukausi.

Dpo 12. Pelottaa.

Täydellinen tyttö

Nyt on pienen pientä tytärtä tervehditty ja sylissä pidetty. Miten joku voikin olla niin suloinen, hellyyttävä ja suojeluhalun herättävä? Tuntui kovin oikealta pitää vastasyntynyttä vauvaa sylissä, heijata ja höpöttää hänelle, silittää poskea.

Ennen vierailua poikkesimme mieheni kanssa kaupassa, vauvanvaateosastolla. Pitkään molemmat hypistelivät pikkuisia vaatekappaleita nostaen niitä esiin toiselle näytettäväksi. Kävi ilmi, että olemme molemmat retro-henkisiä, joten lapsemme tulee olemaan kuin suoraan 70 -luvulta...:) Lahjaksi vietiin mieheni valitsema pitkähihainen, vaaleanpunainen Iines-ankkabody ja ruskeat potkuhousut. Lähdimme kaupasta toivoen, että pian saisimme ostaa omaan tarpeeseen pikkubodyja...

Yllätys seurasi perässä kun vanhemmat pyysivät meitä pienoikaisen kummeiksi. Jotenkaan en osannut tätä ollenkaan odottaa, ehkä koska olemme tunteneet vasta niin vähän aikaa. Mieheni on tästä erittäin innoissaan, tämä on hänelle ensimmäinen kummilapsi. Itselläni on muutama kummilapsi jo ennestään, veljen lapsi sekä parhaimpien ystävieni lapset, ja toisinaan koen jo heistä huonoa omaatuntoa, etten vietä heidän kanssaan tarpeeksi aikaa. Ehkä kuitenkin stressaan liikaa ja otan asian liian velvollisuuden tunteena, tosiasia kuitenkin on, ettei kenelläkään lapsella ole liikaa välittäviä aikuisia ympärillään.

Vähän tietenkin mietityttää oma suhtautuminen jatkossa, jos tässä edelleen yritys jatkuu. Pystynkö pientä tapaamaan ja hänen kasvuaan läheltä seuraamaan? Pienokaisen vanhemmat eivät tiedä taustaamme mutta tietävät keskenmenosta ja vauvatoiveista. Ehkäpä juttelutuokio pikkuisen äidin kanssa, jossa selitän tilanteemme, auttaa tulevaisuudessa tukalien tilanteiden yli? En vain tiedä miten ottaa tällaista puheeksi?

Joka tapauksessa olen erittäin iloinen ja otettu, että meidät on katsottu sopivan tytön kummeiksi ja osaksi hänen elämää. Kummit.

Toivoa on

Viimeiset pari päivää alavatsalla on ollut erilaisia tuntemuksia: vihlontaa, juilimista ja menkkamaista särkyä. Tänään vessassa käytyä paperiin pyyhkiytyi täplä kirkkaan punaista verta. Ensimmäinen reaktio oli, että voiko menkat alkaa jo nyt (kp26 ja dpo 9), mutta mieleen hiipii myös varovainen toivo, että tämä voisi tarkoittaa juuri sitä. Kamalasti muita oireita ole, päinvastoin, aikaisemmin mainitsemistani oireista on kadonnut huimaus ja pissähätä. Tissituntemuksetkin ovat vähän niin ja näin, eli ei ehkä mitään. Ota tästä sitten selvää...

Sen verran toiveikkaana kuitenkin ollaan (jälleen kerran!), että olen lupautunut huomenna mennä katsomaan ystäväpariskunnan pariviikkoista tytärtä. Miehelle sanoin, että meidän on kyläiltävä tällä viikolla tai sitten joskus hamassa tulevaisuudessa, koska jos maanantaina teen taas negatiivisen raskaustestin, en hetkeen aikaan kestä pikkuisia nähdä.

Huomenna käyn kuitenkin pikkuista tervehtimässä ja sylissä pitämässä.