Täällä elämä etenee kahden viikon sykleissä: menkkojen alkamisesta alkaa kaksiviikkoinen, jolloin alun pettymyksen jälkeen en jaksa edes ajatella koko lapsettomuutta. Suljen korvani, silmäni ja ajatukseni aiheelta ja yritän elää niin kuin muutkin ihmiset. En stressaa kiertopäivistä, oikein ajoitetusta seksistä tai siitä, että onnistutaanko me koskaan. Noina kahtena viikkona ennen ovulaatiota elän elämääni tässä ja nyt, ja huomaan olevani jopa tyytyväinen. Tyytyväinen siinä määrin, etten siihen ajanjaksoon koe tarvitsevani vertaistukea, jota täältä blogimaailmasta muina aikoina haen. Tästä syystä blogini on hiljainen aina tämän kaksiviikkoisen.
Käyn kyllä lukemassa päivittyvän blogilistan, mutta vain pikaisesti, koska se ahdistaa. Ahdistun lukemisestani: siitä kun toisilla menee huonosti, ehkä vielä huonommin kuin minulla. Siitä kun toisilla on paha mieli ja harmittaa, se tarttuu minuun. Ahdistun positiivisista uutisista ja raskaustesteistä niin, että kurkkua kuristaa. Eniten ehkä ahdistaa se, että täällä en pääse lapsettomuutta pakoon vaan kaikki täällä muistuttaa minua siitä mitä minulla ei vielä(kään) ole, ja se ahdistaa. Vaikka ymmärränhän minä, nämä ovat l a p s e t t o m u u s -blogeja (ainakin melkein kaikki lukemani) ja itse olen niitä päättänyt lukea, seurata ja jopa kirjoittaa.
Sitten on ne toiset kaksi viikkoa kuukaudesta: ovulaation jälkeiset neljätoista päivää. Aika, jolloin toiveet taas alkavat heräillä ja mahdottomasta tuleekin mahdollista. Aika, jolloin tarvitsen vertaistukea ja olen sitä pystyvä antamaan. Ajanjakso, jolloin seuraan tiiviisti kanssasisarien kuulumisia ja elämän käänteitä, kommentoiden ja aidosti parasta toivoen.
Ovulaatio lähestyy. On taas syytä uskoa ja toivoa, että seuraavan kahden viikon jälkeen kaikki muuttuu ja olen askeleen lähempänä unelmani toteutumista.
Tänään kp 12 (piti ihan tarkistaa kalenterista :) ) ja aamun ovulaatiotesti negatiivinen.
Kolmanteen, ja viimeiseen, inseminaatioon päästään toivottavasti alkuviikosta.
Sitten on tämä tie kuljettu. Kunpa se tuottaisi tulosta. Muuten edessä on siirtyminen IVF-hoitoihin.
Kukapa olisi uskonut?
Voi kunpa kolmas kerta sanoisi toden! On uskomatonta, että sitä ihminen aina tuon viimeisen kaksiviikkoisen aikana alkaa kuitenkin elätellä toiveita. Jotenkin se toivo on rakennettu meihin sisään. Olisipa tämä nyt se kerta, kun kaikki toiveesi palkitaan. Paljon tsemppiä!
VastaaPoistatsemppiä kolmanteen inseminaatioon! Toivottavasti nyt onnistaisi!
VastaaPoistaAika jännä, että sinulla pahimmat piinahetket ovat juuri nuo ovulaatiota edeltävät viikot: itselläni ne ovat taas täynnä toivoa, mutta oviksen jälkeen tuntuu, ettei kuitenkaan voinut tässäkään kierrossa tärpätä ja masistelen.
VastaaPoista-kaisu
Kiitokset tsempeistä! Jospa tämä olisi se lucky number three...! :)
VastaaPoistaVielä toivo ja usko on kateissa mutta kyllä ne sieltä taas jostain ryömii esiin ja valloittaa mielen. Sitä odotellessa.