Varhaisultra...

...sovittuna päivälleen kahden viikon päähän. Pelkkä ajatuskin ahdistaa. Silloin pitäisi olla rv 7+6 ja sykkeiden jo näkyä. Mutta en halua tietää. Haluan vain työntää pääni pensaaseen ja olla autuaan tietämätön kaikesta pahasta. Extra-jännitteen päivään tuo se, että oli tilanne mikä tahansa, lähden päivän päätteeksi kahden päivän työmatkalle... Ahdistaa.

Murehdinko liikaa?

Perjantaina tein aamusta vielä uuden testin, ihan vain nähdäkseni vaihtuuko viikot testissä. Pian ikkunaan ilmestyikin "raskaana 2-3". Huh. Pieni helpotus. Jotain ainakin siellä tapahtuu.

Missasin perjantaina sitten sen hoitajan soiton, kun juuri soittohetkellä istuin palaverissa. Oli jo niin myöhäinen iltapäivä, etteivät soittaneet takaisin. Maanantaina sitten. Harmittaa vaan, kun olisin sen ajan varhaisultraan saada varattua. Vähän ahdistaa koko varhaisultra. Mitä jos kaikki ei olekaan hyvin?

Kahden viikon päästä alkaa mieletön rumba töissä, joka kestää aina jouluun saakka. Tänä aikana matkustan ympäri maan niin, että olen viikosta vain 1-2 päivää kotona. Pelko siitä, että jotain tapahtuu reissussa, on hirveä. Kauhukuvat siitä, että istun yksin jossain hotellissa kun keskenmeno alkaa, painaa mieltä. Tai vaikka keskenmeno saisikin alkunsa kotona ollessani, en töiden puolesta voisi jäädä sairaslomalle. Vaikka työt nyt siinä viimeisenä olisi mielessä.

Ehkä vaan mietin ja murehdin liikaa. Niin kuin ystäväni kysyi: oletko miettinyt kertaakaan, että tällä kertaa kaikki menisikin hyvin? Niin. Enpä uskalla moisesta kuin vain haaveilla.

Onneksi viikko sitten kotiutunut koiruli pitää kiireisenä ja ajatukset toisaalla. Ensimmäiset yöt valvottiin, kun ikävä oli niin kova. Aamuyöstä pikkuinen kuitenkin rauhoittui koppaansa sänkyni viereen. Nyt menee jo paremmin. Ulkoiltua tulee enemmän ja lenkitykset ovatkin hyödyksi niin koiralle kuin emännällekin. Pientä eroahdistusta on ilmassa, joten kovasti opetellaan yksinoloa. Hyvä tästä varmasti tulee. Lähdenkin tästä taas lenkille!

Kel´onni on, se onnen kätkeköön

En osaa purkaa tuntojani sanoiksi. Olen koko viikon yrittänyt olla ajattelematta koko asiaa (huomaatteko, en voi edes kirjoittaa sitä sanaa!) peläten, että jos sen ääneen sanon, vaikka ihan vain itselleni, niin se otetaan minulta pois. Joka vessareissulla toivon, ettei verta pyyhkiytyisi paperiin, vaikka tiedänhän minä jo kokemuksesta, ettei se verettömyys vielä mitään tarkoita. Asiat saattaa silti olla huonosti vaikka verta ei tulekaan.

Oireita ei juurikaan ole jos väsymystä ja vatsan juilimisia ei lasketa. Yksi oire on ylitse muiden ja siihen turvaudun kuin hukkuva köydenpätkään: rintojen arkuus. Kyse ei ole kivusta vaan enemmänkin painon tunteesta, kivistyksestä. Pitkin päivää kokeilen aina vaivihkaa, että vieläkö kivistää. Laitan kädet rinnalleni puuskaan, jolloin väkisinkin sen tunnen. Nojaan työpöytääni, jolloin en voi olla sitä tuntematta. Ajan tarkoituksella pyörällä töyssyistä niin että tuntuu. Yöllä käännyn vatsalleni vain tunteakseni, että edelleen tuntuu.

Vaikka olen pyrkinyt olemaan ajattelematta koko asiaa, olen kuitenkin kerennyt jo kaikkea ajattelemaan, ja haaveilemaan. Aina kuitenkin palaan takaisin ajatukseen, ettei vielä kannata innostua, että ehkä en saa pitää tätäkään pientä.

Huomenna on odotettavissa hoitajan soitto klinikalta ja varhaisultrasta sopiminen. Pelottaa. Pelottaa, kun tiedän ettei se varhaisultrakaan vielä mitään tarkoita. Kaikki saattaa olla siellä hyvin ja seuraavassa hetkessä ei olekaan. Miten pienestä kaikki onkaan kiinni.

Jos kaikki menee hyvin

Kiitos kaikille teille ihanille kannustavista kommenteistanne ja onnitteluista. Olemme mieheni kanssa varovaisen onnellisia mutta myös huolissamme.

Pelko on asettunut asumaan rintaani ja käyn mielessäni jatkuvasti läpi eri vaihtoehtoja, mitä kaikkea voikaan mennä vikaan. Kemiallinen. Kohdunulkoinen. Tuulimuna. Keskenmeno. Kohtukuolema. Kamalia kohtaloita ja silti toisille niin todellisia. Sen vähän mitä olen uskaltanut miehen kanssa aiheesta keskustella, päättyy aina sanoihin: "siis jos kaikki menee hyvin". En uskalla edes ajatella, että kaikki menisi niin kuin pitäisi ja ensi kesänä meitä olisikin kolme. Kuulostaa kovin vieraalta. Olo on kovin haavoittuvainen ja varovainen. Viime kerrasta oppineena tuntuu,  etten halua kertoa tästä vielä lähipiirillenikään, vaikka tiedän heidän uutisia malttamattomina odottavan. Joutuvat odottamaan vielä vähän pidempään.

Nyt täällä eletään päivä kerrallaan ja jokaisella vessareissulla toivotaan, ettei pyyhittäessä paperiin ilmesty punaista. Lutinus-puikot aiheuttavat "vuodon tuntua" ja se saa sydämen jättämään lyöntejä välistä ja pakottaa ryntäämään vessaan. Oireita kuulostelen jatkuvasti. Niin kauan kuin on vatsan vihlomista, rintojen kivistystä ja väsymystä, on myös toivoa. Tulen myös testaamaan viikkonäyttöisellä testillä ensi viikolla, ihan vain nähdäkseni vaihtuvatko viikot.

Ensi perjantaina hoitaja soittaa klinikalta ja silloin luultavasti sovitaan aika varhaisultraan. Siinä siis ensimmäinen etappi. Ensimmäinen monesta. Luultavasti vaadin päästä ylimääräisiin ultriin. Pelko siitä, että historia toistaa itseään on suuri.

Päivä kerrallaan.


Kunpa kaikki menisi hyvin.

When you least expect it...

Kädet tärisee, sydän hakkaa ja vatsassa velloo. Kuva puhukoon puolestaan:

"Pregnant 1-2"

Epäusko on vallannut mielen, voiko tämä tosiaan olla totta? Tapahtuuko tämä minulle? Olenko raskaana? Onko tämä vain pilaa? Miten tässä käy? Saammeko vihdoinkin onnellemme täyttymyksen? Tästä se piina vasta alkaa. 

Kliseistä

Työ on pitänyt kiireisenä, enkä oikeastaan piinaamaankaan ole ehtinyt. Ihan piti miettiä, että missä mennään. Tänään siis dpo 7 ja vielä toinen mokoma edessä. Tuntemuksia ei ole, lähinnä olen jo valmiiksi asennoitunut, ettei tästäkään mitään tule. Ihan hirveästi se ei edes masenna eikä mieltä pahenna. Syy tähän on kovin kliseinen: meille tulee koira. Kliseinen siksi, että eikö aina kaikkia lapsettomia kehoteta hankkimaan koira?

Ihan hetken mielijohteesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan ajatus on muhinut jo pitkään. Mies on halunnut koiraa jo pitkään, mutta vasta keväisen muuton vuoksi koemme, että nyt meillä on tarjota hyvät olosuhteet lemmikille. Lisäksi on pitänyt miettiä itsekseen paljon ja hartaasti koiran merkitystä ja sen tuomia muutoksia. Minulla ei ole koskaan ollut koiraa mutta miehelläni sen sijaan on aina ollut koira perheessä.

Vaikka koira ehkä edustaakin jonkinlaista vauvan korviketta, jotakin josta voin pitää huolta ja hoivata, olen myös itselleni tehnyt selväksi, että vauvan mahdollinen tulo tulevaisuudessa  ei vaikuta koiran asemaan perheessämme. Koira tulee jäädäkseen.

Ajatukset pyörivät paljon tuon uuden perheenjäsenen ympärillä. En malttaisi odottaa, että päästään tutustumaan toisiimme ja lähiseudun lenkkipolkuihin. Käymään koirapuistoissa ja tottelevaisuuskoulussa. Ihana, suloinen karvakuono, jota saan pian rapsuttaa, kupsuttaa ja pitää hyvänä sydämeni kyllyydestä.

On tuntunut ihanalta ajatella jotain ihan muuta kuin ovulaatiota, kiertopäiviä, oikeaa ajoitusta,  limakalvoa, raskaustestejä ja pettymyksiä. Ehkä tässä vielä käykin niin kliseisesti, että kun emme asiaa ajattele emmekä väkisin yritä, niin sitten tärppäisikin. Näinhän ne viisaammat aina sanovat. Yeah right!

Viikon päästä saamme perheeseemme uuden jäsenen. Samalla selviää, että kasvaako se entisestään.