Perjantaina tein aamusta vielä uuden testin, ihan vain nähdäkseni vaihtuuko viikot testissä. Pian ikkunaan ilmestyikin "raskaana 2-3". Huh. Pieni helpotus. Jotain ainakin siellä tapahtuu.
Missasin perjantaina sitten sen hoitajan soiton, kun juuri soittohetkellä istuin palaverissa. Oli jo niin myöhäinen iltapäivä, etteivät soittaneet takaisin. Maanantaina sitten. Harmittaa vaan, kun olisin sen ajan varhaisultraan saada varattua. Vähän ahdistaa koko varhaisultra. Mitä jos kaikki ei olekaan hyvin?
Kahden viikon päästä alkaa mieletön rumba töissä, joka kestää aina jouluun saakka. Tänä aikana matkustan ympäri maan niin, että olen viikosta vain 1-2 päivää kotona. Pelko siitä, että jotain tapahtuu reissussa, on hirveä. Kauhukuvat siitä, että istun yksin jossain hotellissa kun keskenmeno alkaa, painaa mieltä. Tai vaikka keskenmeno saisikin alkunsa kotona ollessani, en töiden puolesta voisi jäädä sairaslomalle. Vaikka työt nyt siinä viimeisenä olisi mielessä.
Ehkä vaan mietin ja murehdin liikaa. Niin kuin ystäväni kysyi: oletko miettinyt kertaakaan, että tällä kertaa kaikki menisikin hyvin? Niin. Enpä uskalla moisesta kuin vain haaveilla.
Onneksi viikko sitten kotiutunut koiruli pitää kiireisenä ja ajatukset toisaalla. Ensimmäiset yöt valvottiin, kun ikävä oli niin kova. Aamuyöstä pikkuinen kuitenkin rauhoittui koppaansa sänkyni viereen. Nyt menee jo paremmin. Ulkoiltua tulee enemmän ja lenkitykset ovatkin hyödyksi niin koiralle kuin emännällekin. Pientä eroahdistusta on ilmassa, joten kovasti opetellaan yksinoloa. Hyvä tästä varmasti tulee. Lähdenkin tästä taas lenkille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti