Lahjuksia

 

Ystäväni ei malttanut enää kauempaa pitää tätä aarretta itsellään vaan antoi sen meille hyvin menneen ultran jälkeen. Mieheni suurena jalkapallon ystävänä on myös haltioissaan saamastamme lahjasta. :)

Tarkistusultra

Tänään oli tarkistusultra. Jännitti niin kovaa, että verenpainekin oli pilvissä! Ei siinä turhia juteltu vaan heitettiin vaatteet pois ja kiivettiin tutkimuspöydälle. Lääkärillä oli mukana opiskelija, jonka läsnäolosta kysyttiin etukäteen. En hennonnut kieltäytyä, vaikka mielessä kävi, että mitä jos kaikki ei olekaan kunnossa... Lääkäri ensin tunnusteli kohdun ja kertoi sen vastaavan viikkoja. Sitten tutki kohdun kaulan ja pyysi opiskelijaa katsomaan, miltä näyttää synnyttämättömän naisen kohdunsuu... Nice.
Vihdoinkin pääsimme ultraamaan. Lääkäri oli hetken hiljaa, kunnes sanoi: "täällä näyttää hyvältä" ja käänsi monitorin niin, että mekin mieheni kanssa näimme sen. Siellä se pienokainen oli! Sydän jumputti ja saimme kuulla sen! Pää, vartalo ja kädet oli erotettavissa ja miten ihmeellistä olikaan kun hän innostui liikkumaan. Ihan uskomatonta! Kyyneleitäkin vuodatettiin, mutta tällä kertaa onneksi helpotuksesta. Kaikki on hyvin.

Tämän myötä sain joulurauhan ja voin hyvällä mielellä juhlia sukulaisten kanssa. Ensi joulu onkin sitten täysin erilainen... <3

Rv 10+1

Kuulumisia

Päivä päivältä ja viikko viikolta varmuuteni tämän raskauden kanssa kasvaa. Edelleenkään odotus ei ole huoletonta enkä siitä osaa nauttia, mutta jonkinlaista uskoa kuitenkin on havaittavissa, että tällä kerralla tämä onnistuu.

Neuvolaan sain soitettua ja neuvolantäti (joka tosin on varmaankin minua nuorempi :D) oli tosi mukava ja ymmärtäväinen. Koska aikatauluni on loppuvuoden kovin kiireinen päädyimme tekemään ensihaastattelun puhelimessa, jonka yhteydessä hoitaja teki lähtetteet ultraan sekä verikokeisiin, ja sovimme tapaavamme tammikuun puolella np-ultran jälkeen.

Np-ultran sain sovittua hienosti heti seuraavalle päivälle kun reissusta palaamme, joka samalla sattuu olemaan viimeinen lomapäivä. Tähän tuntuu kuitenkin olevan vielä ikuisuus, joten tiedustelin neuvolasta, että onko mahdollista käydä ennen matkaa tarkistus-ultrassa, ihan vaan saadakseni mielenrauhan jouluksi ja uudeksi vuodeksi. Neuvolassa oltiin kovin ymmärtäväisiä ja pääsen tarkistusultraan neuvolaan vielä ensiviikolla. Huh, helpotusta!

Yleinen fiilis kyllä on, että kaikki olisi kunnossa mutta haluan varmistaa sen vielä. Sitten voin ehkä vähän hengähtää ja uskaltautua haaveilemaan, että tämä oikeasti tapahtuisi meille.

Uskomatonta, että eletään jo 10. raskausviikkoa! Kunpa vaan seuraavat 7 kuukautta menisivät yhtä nopeasti...

Rv 9+5

Hissukseen

Hiljaiseloa olen vietellyt täällä blogin puolella. Edelleen epävarmuus vaivaa ja siksi olen yrittänyt olla ajattelematta koko asiaa. Mahdotontahan se on mutta ehkä siksi täällä blogissa on ollut niin hiljaista. En jaksa kirjotella niitä samoja tunteita, joita tässä on ollut jo viikkotolkulla, riittää kun omassa päässä ajatukset kulkevat samaa rataa. Mies on selkeästi positiivisemmalla mielellä ja sanoikin eilisiltana, että hänellä on hyvä tunne tästä. Kunpa voisin sanoa samaa. Edelleen joka vessareissulla tarkistan, ettei verta tule ja jokainen vatsakramppi saa ajattelemaan pahinta.

Neuvolaan en ole vielä saanut yhteyttä, siellä ei olla oltu paikalla koko viikkona. Vähiin käyvä aika huolettaa, sillä jouluksi matkaamme miehen kotiseudulle ja kotiudumme vasta tammikuun puolella. Noihin viikoihin osuu sopivasti np-ultran aika. Toki se on varmasti sovittavissa ja järjestettävissä mutta se edellyttäisi ensin siellä neuvolassa käyntiä...

Itsellä työkiireet edelleen jatkuvat ja tulevana viikkona edessä on neljän päivän työmatka. Työmatkat on nyt muutenkin rasittavia mutta sitten kun siihen lyödään päälle vielä 24/7 etova olo, niin se tuntuu suorastaan rangaistukselta. Pahoinvoinnista ollaan kärsitty siis jo pari viikkoa, muistaakseni 6+ -viikkolla alkoi. Kaikki ruoka tuntuu etovan mutta toisaalta jos ei syö mitään, niin etoo kahta kauheammin. Loppupeleissä olen tyytyväinen oireisiini, se saa vakuuttumaan, että kaikki on niin kuin pitää. Pahoinvointi, nännien arkuus, väsymys ja hajuherkkyys ovat tämän hetken oireita. Onneksi mikään ei ole niin rajuna, että estäisi työnteon tai muun normielämän.

Kahdelle lähimmälle ystävälleni olen raskaudesta kertonut mutta muuten asiasta puhuminenkin ahdistaa. Mies on kertonut perheelleensä ja he ovat tottakai erittäin onnellisia puolestamme. Itse en ole saanut kerrottua perheelleeni, ja mitä enemmän aikaa kuluu, sen vaikeampaa se on. No, jos kaikki hyvin menee, niin eihän tämä keneltäkään jää huomaamatta.

Nyt nauttimaan viikonlopusta ennen kiireistä työviikkoa. Onneksi loman alkuun on vain kaksi viikkoa! Sitä odotellessa.

rv 8+4

Varhaisultra...

...sovittuna päivälleen kahden viikon päähän. Pelkkä ajatuskin ahdistaa. Silloin pitäisi olla rv 7+6 ja sykkeiden jo näkyä. Mutta en halua tietää. Haluan vain työntää pääni pensaaseen ja olla autuaan tietämätön kaikesta pahasta. Extra-jännitteen päivään tuo se, että oli tilanne mikä tahansa, lähden päivän päätteeksi kahden päivän työmatkalle... Ahdistaa.

Murehdinko liikaa?

Perjantaina tein aamusta vielä uuden testin, ihan vain nähdäkseni vaihtuuko viikot testissä. Pian ikkunaan ilmestyikin "raskaana 2-3". Huh. Pieni helpotus. Jotain ainakin siellä tapahtuu.

Missasin perjantaina sitten sen hoitajan soiton, kun juuri soittohetkellä istuin palaverissa. Oli jo niin myöhäinen iltapäivä, etteivät soittaneet takaisin. Maanantaina sitten. Harmittaa vaan, kun olisin sen ajan varhaisultraan saada varattua. Vähän ahdistaa koko varhaisultra. Mitä jos kaikki ei olekaan hyvin?

Kahden viikon päästä alkaa mieletön rumba töissä, joka kestää aina jouluun saakka. Tänä aikana matkustan ympäri maan niin, että olen viikosta vain 1-2 päivää kotona. Pelko siitä, että jotain tapahtuu reissussa, on hirveä. Kauhukuvat siitä, että istun yksin jossain hotellissa kun keskenmeno alkaa, painaa mieltä. Tai vaikka keskenmeno saisikin alkunsa kotona ollessani, en töiden puolesta voisi jäädä sairaslomalle. Vaikka työt nyt siinä viimeisenä olisi mielessä.

Ehkä vaan mietin ja murehdin liikaa. Niin kuin ystäväni kysyi: oletko miettinyt kertaakaan, että tällä kertaa kaikki menisikin hyvin? Niin. Enpä uskalla moisesta kuin vain haaveilla.

Onneksi viikko sitten kotiutunut koiruli pitää kiireisenä ja ajatukset toisaalla. Ensimmäiset yöt valvottiin, kun ikävä oli niin kova. Aamuyöstä pikkuinen kuitenkin rauhoittui koppaansa sänkyni viereen. Nyt menee jo paremmin. Ulkoiltua tulee enemmän ja lenkitykset ovatkin hyödyksi niin koiralle kuin emännällekin. Pientä eroahdistusta on ilmassa, joten kovasti opetellaan yksinoloa. Hyvä tästä varmasti tulee. Lähdenkin tästä taas lenkille!