Nyt on pienen pientä tytärtä tervehditty ja sylissä pidetty. Miten joku voikin olla niin suloinen, hellyyttävä ja suojeluhalun herättävä? Tuntui kovin oikealta pitää vastasyntynyttä vauvaa sylissä, heijata ja höpöttää hänelle, silittää poskea.
Ennen vierailua poikkesimme mieheni kanssa kaupassa, vauvanvaateosastolla. Pitkään molemmat hypistelivät pikkuisia vaatekappaleita nostaen niitä esiin toiselle näytettäväksi. Kävi ilmi, että olemme molemmat retro-henkisiä, joten lapsemme tulee olemaan kuin suoraan 70 -luvulta...:) Lahjaksi vietiin mieheni valitsema pitkähihainen, vaaleanpunainen Iines-ankkabody ja ruskeat potkuhousut. Lähdimme kaupasta toivoen, että pian saisimme ostaa omaan tarpeeseen pikkubodyja...
Yllätys seurasi perässä kun vanhemmat pyysivät meitä pienoikaisen kummeiksi. Jotenkaan en osannut tätä ollenkaan odottaa, ehkä koska olemme tunteneet vasta niin vähän aikaa. Mieheni on tästä erittäin innoissaan, tämä on hänelle ensimmäinen kummilapsi. Itselläni on muutama kummilapsi jo ennestään, veljen lapsi sekä parhaimpien ystävieni lapset, ja toisinaan koen jo heistä huonoa omaatuntoa, etten vietä heidän kanssaan tarpeeksi aikaa. Ehkä kuitenkin stressaan liikaa ja otan asian liian velvollisuuden tunteena, tosiasia kuitenkin on, ettei kenelläkään lapsella ole liikaa välittäviä aikuisia ympärillään.
Vähän tietenkin mietityttää oma suhtautuminen jatkossa, jos tässä edelleen yritys jatkuu. Pystynkö pientä tapaamaan ja hänen kasvuaan läheltä seuraamaan? Pienokaisen vanhemmat eivät tiedä taustaamme mutta tietävät keskenmenosta ja vauvatoiveista. Ehkäpä juttelutuokio pikkuisen äidin kanssa, jossa selitän tilanteemme, auttaa tulevaisuudessa tukalien tilanteiden yli? En vain tiedä miten ottaa tällaista puheeksi?
Joka tapauksessa olen erittäin iloinen ja otettu, että meidät on katsottu sopivan tytön kummeiksi ja osaksi hänen elämää. Kummit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti