Täydellinen tyttö

Nyt on pienen pientä tytärtä tervehditty ja sylissä pidetty. Miten joku voikin olla niin suloinen, hellyyttävä ja suojeluhalun herättävä? Tuntui kovin oikealta pitää vastasyntynyttä vauvaa sylissä, heijata ja höpöttää hänelle, silittää poskea.

Ennen vierailua poikkesimme mieheni kanssa kaupassa, vauvanvaateosastolla. Pitkään molemmat hypistelivät pikkuisia vaatekappaleita nostaen niitä esiin toiselle näytettäväksi. Kävi ilmi, että olemme molemmat retro-henkisiä, joten lapsemme tulee olemaan kuin suoraan 70 -luvulta...:) Lahjaksi vietiin mieheni valitsema pitkähihainen, vaaleanpunainen Iines-ankkabody ja ruskeat potkuhousut. Lähdimme kaupasta toivoen, että pian saisimme ostaa omaan tarpeeseen pikkubodyja...

Yllätys seurasi perässä kun vanhemmat pyysivät meitä pienoikaisen kummeiksi. Jotenkaan en osannut tätä ollenkaan odottaa, ehkä koska olemme tunteneet vasta niin vähän aikaa. Mieheni on tästä erittäin innoissaan, tämä on hänelle ensimmäinen kummilapsi. Itselläni on muutama kummilapsi jo ennestään, veljen lapsi sekä parhaimpien ystävieni lapset, ja toisinaan koen jo heistä huonoa omaatuntoa, etten vietä heidän kanssaan tarpeeksi aikaa. Ehkä kuitenkin stressaan liikaa ja otan asian liian velvollisuuden tunteena, tosiasia kuitenkin on, ettei kenelläkään lapsella ole liikaa välittäviä aikuisia ympärillään.

Vähän tietenkin mietityttää oma suhtautuminen jatkossa, jos tässä edelleen yritys jatkuu. Pystynkö pientä tapaamaan ja hänen kasvuaan läheltä seuraamaan? Pienokaisen vanhemmat eivät tiedä taustaamme mutta tietävät keskenmenosta ja vauvatoiveista. Ehkäpä juttelutuokio pikkuisen äidin kanssa, jossa selitän tilanteemme, auttaa tulevaisuudessa tukalien tilanteiden yli? En vain tiedä miten ottaa tällaista puheeksi?

Joka tapauksessa olen erittäin iloinen ja otettu, että meidät on katsottu sopivan tytön kummeiksi ja osaksi hänen elämää. Kummit.

Käsi kädessä

Heräsin yöllä siihen, että mieheni otti minua kädestä kiinni. Pieni, ihana ja yllättävä ele keskellä yötä. Mieheni kättä hellästi puristaen nukahdin uudelleen hymy huulilla.


Rakas mieheni.

Tietoja minusta ja meistä

Olen siis 30-vuotias nainen, jolle perheen perustaminen on ollut aina "sitten joskus". Sitten kun on koulutus ja hyvä työpaikka. Sitten kun ollaan oltu yhdessä monta vuotta ja naimisissa. Sitten kun on kiva koti ja oma piha. Sitten kun olemme matkustaneet ja nähneet elämää, ettei sitten myöhemmin tarvitse katua, että on jäänyt elämättä. Nyt suurimmaksi katumukseksi on nousemassa perheen perustamisen lykkääminen niin monella vuodella...

Olemme kolmenkympin ja neljänkympin väliltä oleva tavallinen pariskunta, joiden biologinen kello tikittää armottomasti.  Olemme olleet yhdessä seitsemän vuotta ja siitä naimisissa reilun vuoden ajan.  Meidän ystäväpiiri koostuu lapsettomista sekä lapsellisista, ja jälkimmäisiä tulee koko ajan enemmän… Voi, kunpa pian saisimme liittyä heihin...
Taustoista sen verran, että yrittäminen on aloitettu 07 / 2010, lääkäriin hakeuduttu 12 / 2010, julkiselle puolelle tutkimuksiin päästy 03 / 2011 ja hoidot aloitettu 08 / 2011.

Olen aina tiedostanut, että raskaaksi tuleminen ei välttämättä onnistu kohdallamme noin vain, vaan voi vaatia pientä hienosäätöä. Kuvittelinko koskaan, että se voisi vaatia näin paljon? En.

Jo nuorena minulla diagnosoitiin PCOS, jonka johdosta kuukautiset tulevat luonnollisesti vain muutaman kerran vuodessa, jos sitäkään. Munasoluja ei irtoa omasta takaa eikä näin ollen mahdollisuuksia raskautumiseen viimeisen vuoden aikana ole ollut monia. Pitkään aikaan en edes suostunut myöntämään lapsettomuuden koskevan meitä. Ei, ei koske meitä! Kuvittelin meidän olevan sen verran ”erityisiä”, ettemme tarvitsisi suurta lääketiedettä avuksemme.


Tässä sitä kuitenkin ollaan.