Viikot ne vierivät ja pikkuhiljaa esiin nousee paniikki, kerkeänkö tekemään kaiken, mitä olen suunnittellut ennen vauvan syntymää... Mitään siis niin isoa ei ole suunnitteilla (remontteja tms.), mitä ei voisi tehdä syntymän jälkeenkin, mutta jotenkin tällainen suorittajaluonne haluaisi kaiken olevan aivan tiptop kun vauva kotiutuu... Lisäksi mielessä on alkanut pyöriä vauvan tuoma muutos -siis se, miten iso elämänmuutos on edessä! Olenko valmis? Onko mieheni valmis? Kestääkö parisuhteemme? Kestänkö minä? Älkääkä käsittäkö väärin, en vaihtaisi nykyistä olotilaani mihinkään, niin kiitollinen siitä olen mutta toisaalta rutiineja rakastavana sekä mestarisuunnittelijana edessä oleva tuntematon pelottaa. Mieheni mielestä stressaan ja ajattelen liikaa, häntä ei edessä oleva muutos niinkään mietitytä, ainoastaan on siitä innoissaan. Hänen mielestään ei kannata stressata sellaisesta, mitä ei ole vielä tapahtunutkaan... Voi elämä. Tässä me mennään kyllä niin ristiin, että väkisin alkaa pelottamaan kahta kauheammin, ettei hän ymmärrä yhtään mitä on edessä. Täytyy myöntää, että itse odotan vauva-ajan olevan rankkaa kaikkine muutoksineen ja tunteineen. Odotan vauvan olevan vaativa ja itkuinen, sitovan minut kotiin pitkäksi aikaa vailla omaa tilaa. Tosiasiassa en voi yhtään tietää mitä tuleman pitää: jos vauva-arki ei olekkaan näin kamalaa, niin sehän on sitten vain hyvä ja positiivinen asia! Ehkä on vähän vinksahtanut ajattelutapa ja ehkäpä tosiaan ajattelen liikaa...
Eilen käytiin neuvolassa ja kaikki oli kuten pitääkin. Pikkuinen on asettunut pää alaspäin, jonka hoitaja halusi varmistaa vielä ultralla. Niinpä pääsimme jälleen kurkkaamaan pikkuista ja voi että, kun oli liikuttava näky! <3 Hoitaja varoitteli, että saattaa olla hankalaa nähdä mitään konkreettista koska vauva alkaa olemaan jo niin iso ja tilaa on vähän. Kuvakulma oli kuitenkin juuri oikea ja pikkuinen paistatteli skannerin alla näyttäen kasvonsa, joista selkeästi pystyi erottamaan silmät, nenän ja maiskuttelevan suun, kun lapsivettä nieleskeli. Kasvoja ympäröi kädet, joista oli laskettavissa sormet. Varpaatkin vilahtivat kuvassa kun pikkuinen liikkui. Tuleva isä ja hoitaja olivat molemmat nenä kiinni monitorissa ihastellen pikkuisen yksityiskohtia. Hoitaja oli itsekin kovin innoissaan, sanoi, että harvoin pääsee näkemään heidän laitteillaan näin hyvin enää tässä vaiheessa.
Itsellä vointi on edelleen hyvä, joskin raskaus tuntuu pitkin päivää selässä ja jaloissa, jos ei muista levätä tarpeeksi. Turvotus on pahimmillaan nilkoissa ja sormissa, sormet ovatkin puutuneet suurimman osan päivästä mutta siihenkin alkaa jo tottumaan. Pidän huolta, että juon vettä vähintään
2-3 litraa päivässä, vältän suolaa ja liikun, minkä jaksan.
Väsymys on taas alkanut vaivaamaan, mutta hemoglobiinista se ei johdu tällä kertaa, se kun oli hienosti 125. Lieneekö sitten vauvan kasvu ja kannatteleminen vaatii veronsa päiväunien muodossa? Maha jatkaa kasvuaan ja sf-mitta on siellä yläkäyrän tuntumassa. Vaikka maha ei varsinaisesti eloa haittaakaan, saan edelleen sukat ja kengät jalkaan, pystyn kumartumaan, saan lakattua varpaankynnet jne., mutta sohvalta makuuasennosta ylösnouseminen tuottaa tuskaa! Ähellän ja punkerran ennen kuin saan itseni kammettua sieltä pystyyn. Miehelle totesinkin etten enää muista, miltä tuntuu nousta sohvalta ylös vaivattomasti... Toisaalta, jos tämä on suurin ongelmani, niin asiathan ovat paremmin kuin hyvin! :)
Rv 33+2
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti