Vuoristoradassa

On tää touhu kyllä sellaista tunteiden vuoristorataa, että jollen paremmin tietäisi, niin epäilisin vähintääkin kärsiväni jonkinasteisesta mielenvikaisuudesta. Vuoron perään kuljetaan tosi syvissä vesissä, josta ei tunnu olevan poispääsyä ja heti seuraavassa hetkessä voikin jo ajatella, että ehkä tämä tästä sittenkin...

Onhan se ollut itselläni tiedossa, että syyskuu tulee henkisesti olemaan rankka. Kaikenmaailman jossittelut ja mietiskelyt valtaavat mieltä. JOS asiat olisivat menneet toisin. JOS olisin edelleen raskaan. JOS saisimme vauvan ensi viikolla. Niin. Jos.

Aamu alkoi tuttavapariskunnan vauvauutisilla: heille on syntynyt vauva! Syvä huokaus taisi olla ensireaktioni. Samalla työkaverini, jonka vauvamasun kasvamista olen seurannut vierestä kateellisena, jäi tänään äitiyslomalle. Ja vaikka tiedänkin, ettei heidän onnensa ole minulta pois, tunnen silti surua ja epäonnistumista. Näiden iloisten asioiden tapahtuminen lähipiirissä muistuttaa minua siitä, mistä olen jäänyt paitsi.

Ajatuskin siitä, että pienokaista pitäisi mennä lähipäivinä katsomaan, saa sydämen hakkaamaan. En vaan voi. En tässä tilanteessa kun omasta pienokaisesta ei ole toivettakaan. Täytynee yrittää sopia tapaaminen niin, että meillä olisi piinapäivät meneillään. Silloin aina, ihan aina, toivo jostain kumpuaa, eikä vauvojen näkeminen tunnu niin pahalta, koska pienessä mielenvikaisuudessani kuvittelen meillekin sellaisen tekevän juuri tuloaan.