Tapahtui hiljattain iltapäiväruuhkassa julkisessa kulkuvälineessä:
Isä tuli kyytiin kahden lapsensa kanssa. Isompi n. 4-vuotias ja pienempi, arviolta vuoden ikäinen, joka istui sateenvarjorattaissa. No, tämä vuoden ikäinen ei viihtynyt rattaissa hetkeäkään ja aloitti samantien kiljumisen ja raivoamisen. Itseäni hymyilytti. Isä ei voinut pientä ottaa rattaista koska kyyti oli kovin epätasaista eikä istumapaikkoja ollut. Isä yritti rauhoitella pikkuista ja sanoi 4-vuotiaalle, et hei, nyt pitää seurustella pikkuisen kanssa. Voitko puhua sille ja leikkiä sen kanssa? 4-vuotiasta olisi kiinnostanut enemmän katsella vaihtuvia maisemia mutta isä pyysi, että pitäisi pikkuselle seuraa. Pikkuinen jatkoi huutamistaan ja isä siinä yritti puhua hänelle järkeä, että "nyt en voi nostaa sinua, nyt täytyy vaan yrittää jaksaa". Huuto jatkui. Isä kaivoi kassiaan ja ojensi pikkuiselle jotain.4-vuotias kysyi, "mitä sä annoit sille?" ja isä siihen, "jonkun piirakanjämän, että olisi hiljaa." -Ja hiljenihän tuo. Loppumatka taittuikin paremmin kun isä pääsi istumaan ja sai pienemmän syliinsä.
Musta tää oli niin huvittavaa, että melkein nauroin ääneen. Vieläkin naurattaa. Isän äänestä kuulsi paniikki ja neuvottomuus, ja se, että hän kääntyi 4-vuotiaan puoleen,että hän hiljentäsi pikkusisaruksen, oli jotenkin kovin koomista.
Miehen kanssa naurettiin tätä vielä kotona illalla, kun kerroin hänelle. Molemmat tunsivat myötätuntoa isää kohtaan. Ajatus siitä, että tämä varmasti tapahtuu jonain päivänä itsellekin, silloin toivon, että saan myötätuntoisia katseita ärtyneiden sijasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti