Siipirikko

Ahdistaa, itkettää ja masentaa. Menisipä aika nopeasti eteenpäin, jotta haavat paranisivat. Tällä hetkellä kaikki raskauteen, vauvoihin ja lapsiin liittyvät kommentit, kuvat ja viittaukset, niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin, otan henkilökohtaisena loukkauksena. Itsekeskeisesti ajattelen, että kuinka he kehtaavat?! Eivätkö he tiedä, mitä minä käyn juuri nyt läpi?

Kaikki positiiviset plussatestit, uudet raskausviikot tai muut raskautta koskevat kirjoitukset täällä blogimaailmassakin aiheuttavat minussa kateuden- ja katkeruudentunteita. Sisimmässäni tiedän, että se ei ole minulta pois, jos muilla menee hyvin. And lets face it, ei täällä kenelläkään ole varmasti ollut helppo tie ja pyydänkin anteeksi kirjoituksiani. Tällä hetkellä en vain mahda tunteilleni mitään.

Eilen olin ihan järkyttynyt kun kioskin ikkunassa näin päivän lööpit, jossa Vappu Pimiä hehkuttaa olevansa raskaana, ja vielä julkistanut sen suorassa tv-lähetyksessä. Pakkohan se oli kotona netistä katsoa, itseään kiusaten ja sydäntä särkien. Kamala kateellisuuden tunne kulki lävitseni, kun hän lopussa toteaa, että "onneksi tästä on jonkin sortin palkinto luvassa ja syyskuussa tän tyypin pitäisi tulla maailmaan!" Pystyin vain ajattelemaan, että minunhan tässä pitäisi olla tuolla kadulla ultrakuvat kourassa julistamassa, että meillekin tulee syyskuussa vauva! Mutta kun ei tule. Niin surullista. (Älkääkä nyt käsittäkö väärin, pidän Vappu Pimiästä ja toivon hänelle vain kaikkea hyvää).

On paljon muutakin sellaista joka muistuttaa minua siitä, mitä olen menettänyt, mitä en tule kokemaan tai edesmenneen raskauden myötä saamaan. Sydän puristuu kasaan, kun mietin, että meille ei tulekaan vauvaa. Miksi näin pitä käydä? Miksi juuri meille?

On myös paljon pieniä juttuja, jotka muistuttavat menetyksestä; tilaamani vauva-lehti, seuraava kolahtaa postiluukusta 2.4. Mitähän niille pitäisi tehdä? Heittää lukemattomana lehtiroskiin vaiko säilöä tulevaa varten? Päivä kohtalokkaan ultran jälkeen sain postista lapun, että tilaamani äitiyshousut ovat noudettavissa. Noutamatta ovat vieläkin. Taitavat lähteä sovittamatta palautukseen. Pari viikkoa sitten ostamani pienet vauvansukat, jotka julistavat "Born in 2012", jäävät nyt käyttämättä. Samalla tajusin senkin, että vaikka kuinka nopeasti raskautuisin uudelleen, laskettu aika menee väkisinkin ensivuoden puolelle. Eli siis tänäkään vuonna meille ei tule vauvaa, niinkuin ei tullut viime- tai sitä edellisenäkään vuonna! Tämän tajuaminen on niin sydäntäsärkevää, koska vuosihan on vasta näin alussa...

Ajatus huomisesta töihin palaamisestakin ahdistaa. Ihmisten utelut ja kyselyt; "oletko jo parantunut" ja "mikä sinulle tuli" jne. Mitä näihin pitäisi vastata? Ei, en ole kunnossa? Töissä en halua kenellekään kertoa, onpahan ainakin yksi paikka, jossa siitä ei tarvitse puhua. Tosin edelleen sapettaa kollegan toteamus tuolloin ultran jälkeen kun soitin, etten ole tulossa töihin koko viikkoon, niin hän siihen, että "No, mikä sinulle nyt yhtäkkiä tuli? Aamulla kun olit niin hyvinvoivan näköinen?" Siihen sitten vastaukseksi mumisin, että "toisinaan asioita sattuu yllättäen", vaikka mieli olisi tehnyt mieli kiljua, että "pidä huoli vaan omista asioistasi, idiootti!".

Siipirikkona raahaudutaan kohti parempaa huomista.