Nyt kun alan alkujärkytyksestä toipumaan, huomaan, että viha ja raivo nostavat päätään. Olen niin vihainen, vihainen kaikelle ja kaikille, mutta eniten ehkä itselleni, kuinka saatoin olla niin sinisilmäinen ja luottavainen? Kuinka en nähnyt, mitä on tulossa. Vai näinkö, mutta en välittänyt?
Tuntuu kuin olisin joutunut suuren huijauksen kohteeksi, olo on tyhmä ja petetty. Miten minun epäkelpo elimistöni saattoi pettää minut tällä tavalla? Onko paljon pyydetty, että edes yhdessä asiassa se toimisi kuten pitäisi? Miten se saattoi uskotella minulle v i i s i viikkoa, että kaikki on kuten pitää, vaikka ei todellakaan ollut?! Tuona viitenä viikkona raskauteni tuli minulle todelliseksi, tuona viitenä viikkona kerroimme suurimmalle osalle läheisiämme iloiset uutiset ja tuona viitenä viikkona minun ajatuksissani meistä kahdesta tuli me kolme.
Varhaisultrassa nähty syke sai minut uskomaan, että mikään ei voisi mennä enää pieleen. Todennäköisyys raskauden jatkumiselle normaalisti oli niin suuri, että vaikka pelkäsin pahinta, en todellakaan uskonut, että me kuuluisimme siihen huono-onniseen 10 %:iin, joille käy huonosti.
Perhesuunnitelun kotisivuillakin todetaan: "Kun sydämen syke on havaittu (yleensä 6. raskausviikon jälkeen) on raskaudella 90 % todennäköisyys jatkua normaalisti." My ass.
Itseäni olen piiskannut sinisilmäisyydesta, kuinka saatoin olla niin huijattavissa? Kuinka saatoin uskoa, että raskaus on kasvattanut vatsanympärystäni (repesihän housuista vetoketjukin!)
-vaikka olen muuten vain lihonnut. Kuinka muutama päivä ennen ultraa kuuntelin kotidopplerilla sydänääniä, ja löysinkin ne, -omat sydänäänet, pienokaisen sydän ei enää lyönyt. Kuinka raskaus väsytti minua - vaikka ainahan minä nukun, ja mitä kaikkea vielä?
Halusin tätä lasta niin paljon, että tulin sokeaksi sille, että jotain oikeasti voisi mennä vikaan. Vaikka pelkäsinkin, en oikeasti uskonut, että näin voisi käydä. Ei meille. Kuvittelin, että me olisimme jotenkin kaiken tällaisen yläpuolella, että kaiken kokemamme jälkeen, vihdoinkin voisimme nauttia elämän paremmista asioista. Ja nyt kaikki tämä on otettu meiltä pois, yhtäkkiä, lupaa kysymättä.
Tuntuu kuin olisin elämän käärmeet ja tikapuut -pelissä, jossa olen saanut hyvän alun ja päässyt kiipeämään muutamat tikkaat ylös ja sitten kohdalle osuu se pisin käärme, joka vie sinut takaisin lähtöruutuun. Surullista vain, että tässä pelissä en osaa olla hyvä häviäjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti