"Vuodet opettavat paljon sellaista, mistä päivät eivät tienneet mitään"-R.W.Emerson

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Päivä kerrallaan


Viime aikoina minun on pitänyt vastata useasti läheisten esittämään kysymykseen "kuinka sinä voit?". Olen vastannut kaikille totuudenmukaisesti, että on pakko jaksaa mennä eteenpäin, päivä kerrallaan, katse tulevaisuuteen suunnattuna vaikka mieli onkin mustempi kuin koskaan.

On vaikea uskoa, että tapahtuneesta on kulunut vasta reilu kaksi viikkoa. Päässäni siitä on viikkoja, jollei jopa kuukausia. Olen käynyt tapahtunutta läpi mielessäni uudestaan ja uudestaan. Olen pähkäillyt, pohtinut, punninnut ja puhunut. Olen yrittänyt puhua asiasta mahdollisimman paljon ystävieni kanssa. Olen käynyt läpi kaikki scenaariot, mitä tapahtui, miksi tapahtui, olisinko voinut vaikuttaa asiaan, mitä jos olisin tehnyt näin tai noin... etc. Kaiken tämän analysoinnin ja ajatusprosessin jälkeen tuntuu, että olen hyväksymässä asian. Näin nyt vain kävi. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, mutta en usko, että tulen saamaan parempaa selitystä.

Suru on edelleen läsnä, ihan tuossa pinnan alla, mutta minun on työnnettävä se pois mielestäni ja keskityttävä tulevaisuuteen. Minun on pysyttävä liikkeessä, tai enemmänkin asioiden on pysyttävä liikkeessä. Järjestyksen ihmisenä minua helpottaa, että olen saanut asioita hoidettua; neuvolaan on ilmoitettu tapahtuneesta, äitiysvaatteet on lähetetty sovittamatta takaisin, vauva-lehden tilaus on keskeytetty, vauvatarvikkeet laitettu pois näkyvistä etc. Alkukesästä tapahtuva muutto pitää myös kiireisenä, ja hyvä niin.

Miehen kanssa ollaan jo päätetty, että lähdetään uuteen yritykseen heti kuin se on mahdollista. Toive raskautumisesta uudestaan on kovin suuri ja toivomme sen tapahtuvan pian. Jälkivuotoa ei kaavinnan jälkeen ole juurikaan ollut mutta raskaustestihän sen lopullisen tuomion sitten antaa.

Minusta tuntuu, että joidenkin lähipiiriläistemme mielestä ajattelemme tulevaa liian pian. Jotenkin tuntuu, että heidän mielestämme meidän tulisi surra ja velloa tapahtuneessa tietyn aikaa, ennen kuin voisimme jatkaa eteenpäin. Tämä tietysti suututtaa ja pistää miettimään. Vaikkakaan sillä ei ole tuon taivaallisen väliä, mitä muut ajattelevat, niin kyllä se silti vaikuttaa. Itseni olen löytänyt miettimästä, että suhtaudunko tähän liian "kevyesti"? Annanko surulle tarpeeksi tilaa / aikaa? Teenkö liian nopeita päätöksiä? Pitäisikö minun käsitellä tätä jotenkin toisin? Ja tässä kirjoittaessani mietin vain, että ei, ei tarvitse. Jokainen tekee surutyötä omalla tavallaan. Tämä on minun tapani ja ihan yhtä hyvä kuin muidenkin.

Sen tiedän, ja ymmärrän, että aika parantaa haavat, mutta tämän ammottavan tyhjiön sisälläni voi täyttää ainoastaan uusi raskaus ja lapsen saaminen vihdoinkin syliin saakka.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Yhteistä matkaa takana

Daisypath Anniversary tickers

Onnentäyttymystä odotellessa

Lilypie First Birthday tickers