Kahvitauolla

*Syvä huokaus*

Tietenkin sen työkaverin, joka sai suloisen pienen pojan tammikuussa, piti tehdä yllätysvisiitti toimistolle. Minä kun olin jo huokaissut helpotuksesta, kun hän oli ilmoittanut tulevansa käymään maanantaina, johon kohteliaasti sain vastattua, että harmikseni (=helpotuksekseni) olen tuolloin lomalla, mutta sitten seuraavalla kerralla toivottavasti tavataan.


Yllätyshyökkäys tapahtui iltapäivän kahvitauolla, jolloin kahvipöydästä ei voinut enää poistua vaikuttamatta röyhkeältä ja välinpitämättömältä. Siinä sitten väkisin oli yritettävä pientä ihastella ja ääneen taivastella. - Ja olihan hän vallan ihana ja valloittava! Sehän se siinä niin kipeää tekikin.

Sopivaksi katsomani ajan kuluttua käännyin teekuppini puoleen ja keskityin iltapäivälehtien sisältöön, toivoen, etteivät muut ihastelultaan huomaa käytöksessäni mitään erikoista. Välillä uskaltauduin vilkaisemaan poikaa ja jopa hymyilemään. Mitään en saanut sanottua tai kysyttyä, muuten olisin varmasti paljastanut itseni. Jossain vaiheessa paha mieli ja kyyneleet eivät olleet kaukana mutta pakko oli tunteet tukahduttaa. Mietin vain sopivaa hetkeä poistumiselle, jotta voin hautautua huoneeseeni ja antaa kyynelten tulla.

Tässä tilanteessa mietin, että olisiko ollut parempi jos olisin kertonut työpaikallani keskenmenosta. Olisiko minulla ollut helpompaa vai vaikeampaa? Olisiko tämä tilanne ollut enemmän kiusallinen vai helpommin kestettävissä?

Kukaan muu kuin toimitusjohtajamme ei tiedä tapahtuneesta, ja niin olen sen halunnut pitääkin. Ainakin on yksi paikka, jossa minun ei tarvitse asiaa miettiä eikä siitä puhua. Täällä minun ei tarvitse analysoida omaa käytöstäni tai miettiä mitä muut ajattelevat. Jos he tietäisivät, niin ajattelisiko he, että nauran liikaa? Ajattelisiko he, että on sopimatonta vitsailla kahvipöydässä? Entäs omat analysointini sitten? Nauranko liikaa? Vai olenko surullinen? Surenko? Näiltä ajatuksilta saan hetken rauhaa, kun voin aamulla töihin mennessäni ravistaa ne kannoiltani ja iltapäivällä kotimatkalla ottaa taas ne harteilleni kannettavaksi.

Onnekseni esimieheni suhtautuminen tilanteeseeni on ollut sydäntä lämmittävää sekä kannustavaa, ja se on saanut töihin paluun tuntumaan hyvältä ratkaisulta. Palatessani töihin kävimme keskustelun, jossa kerroin mitä on tapahtunut ja hän yllätti minut kertomalla, että heidänkin ensimmäinen raskaus aikanaan päättyi keskenmenoon. Hän sanoi ymmärtävänsä, että käymme mieheni kanssa läpi rankkaa kokemusta ja suremme menetystä, mutta aikanaan, kun meistä siltä tuntuu, niin kehotti yrittämään uudelleen. Neuvoi vielä antamaan itselleen aikaa ja olemaan armelias. Sanoi vielä, ettei pidä huolestua, jos työteho ei ole ihan samanlainen kuin on ollut, että kyllä se siitä aikanaan korjaantuu. Lisäsi sitten vielä, että toivoo kuulevansa hyviä uutisia pian.

Kyseessä on viisissäkymmenissä oleva mieshenkilö, kolmen lapsen isä. Minun ihana ja ymmärtäväinen esimieheni.