Ihmetyksiä

Viikon verran tässä ollaan totuteltu ajatukseen, että me vihdoinkin saataisiin kauan kaivattu pienokainen syliimme. Edelleen asia kuulostaa ja tuntuu oudolta, melkein kuin olisi jonkun toisen elämästä. Pelko on tietysti ajoittain läsnä, että mitä jos kaikki ei menekkään hyvin? Olen kuitenkin päättänyt olla pelkäämättä ja ajattelematta pahinta, nyt haluan nauttia tästä hetkestä ja surra sitten jos / kun sen aika on.

Olen kertonut raskaudestani harvoille ja valituille, siskoille ja parhaille ystävilleni. He ovat sen mielestäni ansainneet kuulla jo tässä vaiheessa, ovathan he kulkeneet mukanamme koko matkan tänne asti, ja nyt kovasti toivotaan, että me vihdoinkin pääsisimme perille! Reaktiot ovat olleet niin sydäntä lämmittäviä, että kyyneleitä on ollut kaikkien silmissä. Olen niin kiitollinen kaikesta kannustuksesta ja tsempistä mitä olemme näiltä muutamilta tahoilta vastaanottaneet, että sanat eivät riitä sitä kertomaan.

Kun blogin perustin pari kuukautta sitten, niin mietin, että mitä jos tulenkin heti raskaaksi ja blogini jäisi vain tähdenlennoksi blogimaailmassa? En kuitenkaan uskonut niin käyvän, joten aloitin kirjoittamisen. Tässä sitä nyt sitten ollaan! Päätin kuitenkin jatkaa blogin pitämistä aina loppuun saakka, sillä koen edelleen itseni lapsettomaksi, ja sitähän olenkin, kunnes saan lapseni fyysisesti syliini. Edessä oleva matka tuntuu pitkältä, enkä millään malttaisi odottaa, mutta toivon, että tämä odotus palkitaan!

En tiedä uhmaanko kohtaloa vai ajattelenko vain tunteella, mutta tilasin itselleni Vauva-lehden! Ensiksi ajattelin, etten tekisi, hankkisi tai miettisi mitään vauvajuttuja, että katsotaan tilanne sitten varhaisultran jälkeen, mutta en voinut vastustaa kiusausta ostaa lehden irtonumeroa. Sivujen välissä olikin sitten hyvä tilaustarjous, joka oli käytettävä hyväksi! No joo, mietin tätäkin älynväläystä, sitten myöhemmin jos on pakko...

Neuvolaan soitin tänään ja varasin ensikäynnille ajan. Varhaisultra ja ensikäynti sattuivat samalle viikolle, kahden viikon päähän, peräkkäisille päiville. Siinä riittääkin jännitettävää, puhumattakaan selityksien keksimistä poissaoloille ja työkavereiden uteluille... Heille en ole halunnut vielä kertoa mitään. Osaksi ehkä, koska olen ollut talossa vasta vajaan vuoden, niin vähän mietityttää heidän reaktionsa mutta toisaalta, minua ei hetkauta suuntaan tai toiseen heidän mielipiteensä! Tämä on kovan työn tulos, (vaikkakaan he eivät sitä tiedä) eikä yksikään työpaikka tai toimi merkitse minulle tällä hetkellä enempää kuin  raskauteni! Tottakai toivon positiivista reaktiota heidänkin suunnaltaan. Tämä jää nähtäväksi.

Raskaana

Minä olen raskaana. Minä. Olen. Raskaana.

Uskomatonta!

Olen yhtäaikaa pölmästynyt, hämmentynyt, epäuskoinen, pelokas, toiveikas, iloinen, innostunut, mutta ennen kaikkea olen onnellinen!

Varhaisultra on varattuna 8. viikolle. Nyt vaan toivotaan, että silloin vielä on tarvetta sille...

Niin kauan olemme odottaneet, toivoneet ja yrittäneet. Pyydän, anna tämän tapahtua meille!



Samaan hengenvetoon olen todella pahoillani kaikkien muiden puolesta. Itsekin tiedän sen kateuden tunteen, kun muut ilmoittavat uutisistaan, ja se on ihan ok, se on ymmärrettävää. Toivon, että teidän aika tulee yhtä yllättäen ja pian, kun se tuli minun kohdallani.

Menkat myöhässä...

....Hmmmm.......

Piinailu jatkuu. Kuukautiset olisi pitänyt alkaa su-ma, eli nyt 1-2 päivää myöhässä...

Ehkä huomenna saan käyttää kaappiin varaamani digitaalisen raskaustestin, jota en ole tähän mennessä raaskinut tuhlata, kun ei ole kunnolla ollut aihetta.

Voisiko se sittenkin olla mahdollista.....?

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa

Tässä fantastisessa sarjakuvablogissa "Meinasin kaatua"  kuvaa tarkalleen toimiani tänä aamuna...
http://meinasinkaatua.sarjakuvablogit.com/2010/06/02/jos-kuitenkin/

Kannattaa käydä kurkkaamassa, jos ei vielä ole tutuksi tullut.

Tää lähtee terapialenkille...

KP 27 / DPO 12

Ärsyttää! Ärsyttää todella paljon! Eihän tuo testitulos ole miksikään muuttunut! Miten olisikaan?! Sehän nyt olisi ihan liikaa pyydetty! Aaaargh!

Ihan selkeitä menkkaoireita; turvotusta, näppylöitä, alakuloisuutta, vatsan juilimista, rintojen arkuutta jne... Ja silti sitä sortuu ajattelemaan, et mitä jos sittenkin... Menkkojen pitäisi alkaa maanantaina -ja eiköhän näin tapahdukin!

Raskaustestiin ilmeistyi ainoastaan kontrolliviiva. Sitä siinä kääntelin ja vääntelin ja oikeaan valoon osuessaan olin erottavinani myös viivan paikan. Tosin sitä ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua "haamuksi", eikä oikeastaan miksikään muuksikaan, tai ehkä voikin, mielikuvitukseksi!

Tiedetään, edelleenkin voi olla liian aikaista tehdä testi ja, ja, ja... EI! Ei enää! Nyt riittää tämä itsensä huijaaminen! En ole raskaana! En ehkä koskaan tule raskaaksi! Enkä koskaan saa plussaa raskaustestiin!!! En.

Raskaustesti

Enhän sitten malttanut olla tekemättä testiä aamulla ja negatiivinenhan se oli. Ei mikään yllätys mutta pettymys! :(

Jospa sitten ihan oikeasti testailen vasta viikonloppuna, toivottavasti paremmin tuloksin...

Kevyt projekti - 1.päivitys

Apua, olen ollut maailman huonoin projektilainen! En ole saanut kynäiltyä mitään päivityksiä aiheesta. Joka tapauksessa mukana ollaan! Keveilyn aloitin heti 1.1. sunnuntaina, ja kun nyt aattokin tuli otettua suht rauhallisesti, niin ei ollut suurempia mielitekoja kaiken maailman herkkuja kohtaan... :)

Maanantai-aamun vaa´alla käynti ei ollut hirveän mieltä ylentävää.. Paino huitelee sellaisissa lukemissa, missä se ei ole ennen käynytkään! Tosin jotain hyvääkin, sain tästä paljon puhtia ja päättäväisyyttä tosissaan yrittää keventää syömisiäni ja sitä myöten askeltani.

Punnitsin itseni ensimmäisen kerran jo perjantaina, ja se on jatkossakin punnituspäiväni. Ajattelin olla armollinen itselleni ja antaa aikaa oikaista viikonloppuna tapahtuneet (mahdolliset) repsahdukset ja lipsahdukset viikon aikana... Ensimmäinen punnitus sujui hyvin ja vaaka näytti -1.7 kg. Tämä on tietenkin nesteitä ja turvotusta, joten nyt vasta alkaa tosi toimet!

Ruokien kanssa olen ollut hyvin maltillinen ja kuuliainen, tosin repsahduksia tapahtunut 1... Minunlaiselleni sokeri- (lue:suklaa-) addiktille on vaikeinta laihduttamisessa luopua päivittäisestä makeasta. Näin kuitenkin on tehtävä ja nyt  meneillään totaalistoppi kaikkea makeaa kohtaan. Alkuhan se on aina vaikeaa, mutta nyt jo toista viikkoa ilman, ja makeanhimoa ei nimeksikään.
(Repsahdus perjantaina: leffanamuja, joita tuli ahmittua niin paljon, että tuli paha olo, eikä sen koommin ole makeaa tehnyt mieli. Jätin jopa loput nameista saliin, kun en voinut ajatellakaan syöväni niitä enää kotona, ennenkuulumatonta!).

Ensimmäisellä viikolla yritin hyötyliikkua edes vähän tavallista enemmän, mutta yritykseksi se taisi sitten jäädäkin...Liikuntaan pitäisi kyllä panostaa enemmän MUTTA (tuntuu, että aina löytyy syy miksi EI kerkiäisi jumppaan...) tämäkin viikko on niin kiireinen, että jokaisena iltana on jotain touhuttavaa. Noh, oonpahan ainakin jääkaapin ulottumattomissa! :)

Toinen viikko on jo käynnissä, ja liikuntaa on tullut harrastettua enempi kuin edellisellä viikolla, mutta siitä sitten 2. päivityksessä perjantain jälkeen, kun on taas käyty puntarilla...

Paljon treeni-iloa ja tsemppia tuleviin kiusauksiin! :)

Ystävän kanssa jaetaan ilot ja surut

Minulla on kaksi hyvin läheistä ja rakasta ystävää. Tämän lisäksi minulle on suotu useampi lähes-ystävä, joiden seuraa aina innolla odotan ja hakeudun, ja siitä nautin, mutta joille en kuitenkaan soita ensimmäisenä, kun jotain, mitä tahansa, tapahtuu. Soitan näille kahdelle.

Olemme kaikki kolme myös ystäviä keskenämme, vaikkakin ystävyyssuhteemme ovat keskenään erillaisia. En osaa sitä sen kummemmin eritellä, enkä ehkä haluakkaan. En halua nostaa heistä kumpaakaan toisen edelle, vaan molemmat ovat omalla ainutlaatuisella tavalla minulle rakkaita ja tärkeitä.

Olemme olleet ystäviä jo vuosia. Tapasimme varmaan 18. -kesäisinä, ja siitä lähtien olemme pitäneet yhtä. Kävimme yhdessä läpi opiskeluajat, sinkkuelämän, ensirakkaudet, erot, aikuisuuden, uudet parisuhteet, naimisiinmenon ja perheenlisäykset...

Viimeiseksi mainittua en valitettavasti ole (vielä) saanut jakaa heidän kanssa. Olen kuitenkin ollut mukana heidän odotuksissa, järjestänyt baby shower -kutsut, miettinyt nimiehdotuksia, tsempannut synnytyksissä (tosin kotisohvalta vaan), lupautunut molempien lapselle kummitädiksi (-ja ylpeä siitä!) sekä yrittänyt parhaan kykyni mukaan ymmärtää ja tukea raskasta vauva- ja perhearkea.

Aina en kuitenkaan pysty ymmärtämään, mistä he puhuvat, koska en ole itse kokenut samaa. Sama toisinpäin; vaikka kuinka ihanan ymmärtäväisiä ja ajattelevaisia he ovatkaan, eivät he koskaan pysty täysin ymmärtämään mitä minä käyn läpi, mitä tunteita tämä minussa herättää ja miten tämä kaikki minuun vaikuttaa.

Ei silti, ihanat ystäväni ovat jakaneet kanssani kaikki lapsettomuuteen liittyvät huoleni, murheeni, suruni ja sen vähäisen ilon, jonka se toisinaan on tuonut tullessaan. He ovat innostuneet ovulaatioistani, he kyselevät ahkerasti asioista; missä mennään?, mitä lääkärissä sanottiin?, mitkä ovat fiilikset? He ovat pettyneitä kanssani, jos tilanne niin vaatii, ovat pahoillaan siitä, mitä kaikkea joudun käymään läpi, tuohtuvat puolestani ajattelemattomista kommenteista. He ovat keränneet vintillensä vauva-tavaroita meitä varten. Malttamattomina odottavat koska pääsevät jakamaan kaiken sen tiedon, mikä heillä jo on. Niin odotan minäkin. Haluaisin niin kovasti vertailla raskausoireita, synnytyskokemuksia, yövalvomisia, ylipäätään perhe-elämää ja -arkea.

Jonain päivänä vielä...

Piinaako?

Piinapäivät ovat meneillään mutta jostain syystä ei tunnu piinaavalta. Ehkä syynä on hyvin skeptinen suhtautuminen mahdollisuuksiin tämän yrityksen kohdalla. En tiedä mistä tuo juontaa juurensa, sillä ovulaatiohan bongattiin ja tilaisuus käytettiin mahdollisimman hyvin hyödyksi. Ehkä mielen matalaksi vetää se, että sattumoisin ovulaatio ja yrityskerrat sattuivat täsmälleen samoille viikonpäiville, kun edellisen kerran ovuloidessa (syyskuussa) eikä tuolloin syntynyt tulosta. Huomaan, että menee pitkiäkin aikoja, ettei asia käy edes mielessäni! Illalla saatan ajatella, etten ole suonut aiheelle ajatustakaan. Voisiko kyse olla itsesuojeluvaistosta, pessimisti voi vain positiivisesti yllättyä! :) Vaikkakin luonnehtisin itseäni peruspositiiviseksi, en aina jaksa sitä olla.

Tokihan asia on käynyt mielessäni silloin tällöin, ja näinä hetkinä olen päästänyt itseni haaveilemaan; kummalta pienokainen näyttäisi enemmän, miltä hän tuntuisi sylissä, miltä hän tuoksuisi ja miltä tuntuisi herätä aamulla pienokainen vieressään? Näistä ajatuksista revin itseni irti, ja tiuskaisen mielessäni, ain´t gonna happen!

Onhan tässä vielä aikaa piinan kehittymiselle, katsotaan ensi viikolla tilanne uudelleen... Mahdollisen testin tekeminen on ajankohtaista vasta ensi viikonloppuna.

Pitäisikö itkeä vai nauraa?

Tänään on testien mukaan tapahtunut ovulaatio. Tilaisuus on tullut kyllä hyvin hyödynnettyä, mutta sen sijaan, että hyppisin innosta ja kiljuisin riemusta, minua harmittaa! Harmittaa jo nyt, ettei tämä onnistunut taaskaan, että nyt vaan yritän elätellä toiveita kaksi viikkoa ja sitten petyn taas karvaasti, huoh.

Kevyt projektikin alkoi, hyvä, koska mieleni tekee niin kovasti suklaata lohduttamaan tässä mielipahassa. Taistelen kuitenkin vastaan, aamuinen vaa´alla käynti ei luvannut hyvää! Olen lihonnut pelkästään syksyn aikana 6 kg!!! Tämä oli itselleni järkytys, vaikkakin olen sen jollakin tavalla tiedostanutkin mutta pyyhkinyt sen mielestä, ajattelen, että ENSI maanantaina alkaa kevyempi elämä, pyh ja pah! Kulunut syksy oli kyllä elämäni rankimmasta päästä. Lapsettomuushoitojen aloitus, uuden työn sisäistäminen ja sen tuoma stressi sekä pimenevät illat ovat tarjonneet hyvät puitteet painonnousulle...

Huomenna on jo parempi mieli!