Hormonimyskyjä

Yksi asia tässä raskaudessa on herättänyt ihmetystä, nimittäin kaikenlaisten hormonien ja tunteiden heittelyt, tai siis kun niitä ei ole ollut, ei minkäänlaisia! Päinvastoin koen, että olen rauhallisempi ja seesteisempi kuin ennen raskautta.

Luulen, että kun tämä vauvan alulle saanti -projekti kesti niinkin pitkään kuin kesti, niin varsinkin viimeisen vuoden aikana huomasin kuinka se kaikki alkoi vaikuttamaan mielialaani ja persoonaani. Kaikki ne pettymykset ja vastoinkäymiset nakersivat iloisuuttani ja onnellisuutta pala palalta. Taisin huomaamattani, tai välinpitämättömyyttäni, luisua jonkinasteiseen masennukseen tai alakuloon. Olin vihaisempi ilman varsinaista syytä ja usein sen mieheeni purin. Olin itkuisempi, saatoin yhtenä hetkenä olla onnellisempi kuin koskaan ja seuraavassa huutaa ja raivoa jostain ihan mitättömästä. Välinpitämättömyyteni näkyi myös liikunta- ja ruokailutavoissani. Tiesin,  että pitäisi kiinnittää huomiota liikuntaan ja vielä enemmän ravintoon, mutta en jaksanut tehdä asialle mitään. Söin suruuni ja palkitsin itseäni suklaalla ja kun kiloja kertyi, pahensi se ahdistusta entisestään.

Kaiken edellisen perusteella kuvittelin, että raskauden mukanaan tuomat hormonit tekisivät minusta ihan hirveän pirttihirmun. Varoittelin miestänikin jo alussa, että ihmeellisiä raivokohtauksia saattaa olla edessä ja, että koittaisi sitten ymmärtää.

Mutta ei mitään. Ei mitään negatiivisiä tunteita tai lieveilmiöitä havaittavissa. Pelkästään positiivista. Kuten miehenikin sanoi, raskauden alettua olen ollut säyseämpi, iloisempi ja yksinkertaisesti onnellisempi. -Ja onnellinen oon.




Ps. Makeanhimokin on hellittänyt niin paljon, että suklaa vähän jopa ällöttää. Miten tämä on edes mahdollista?! Vaikka hyvähän se vaan on ja toivon, että tämä normaalisuhtautuminen makeaan kestää jatkossakin.

Ensimmäisiä hankintoja

Taannoinen vierailu mieheni kotimaassa oli tarkoitus pitää sisällään myös hankintoja tulevaa varten. Varsinkin kun matkaa edeltäneessä ultrassa edelleen kaikki oli hyvin ja omaa mieltäni kummitellut aikarajakin jo ylitetty (8. vko, jolloin viimeksi kaikki päättyi).

Tulihan sitä shoppailtua ja kaupoissa kierreltyä. Kaikissa kaupoissa kävin lastenvaateosastolla kaikkea söpöä ihastelemassa ja näpertelemässä. Ja vaikka kuinka olin orientoitunut, että nyt voisin ostella jotain pientä molemmille sukupuolelle sopivaa, en kuitenkaan pystynyt. Ainoa vaatekappale, jota harkitsin tosissaan oli pienen pieni potkupuku, jonka rinnassa luki: Born in 2013! Sitä kannoin hetken jopa mukanani, aikomuksena se ostaa. Sitten jänistin ja vein sen takaisin paikoilleen ja poistuin liikkeestä.

Matkamme alkoi lähestyä jo loppuaan kun minua alkoi harmittamaan, etten ollut sitä pientä potkupukua ostanut. Kultainen mieheni kävi vielä katsomassa, josko sen olisi toisesta liikkeestä saanut, mutta niitä ei enää ollut ollut, joten mieheni päätyi hankkimaan alla olevan setin pienokaiselle. Aivan ihana, "Mummy and Daddy love me" -tekstillä varustettu pitkähihainen paita (joka kuvakulmasta johtuen näyttää jättiläiseltä) sekä pieni myssy ja sukat. Aaaawww! 

Rakas ystäväni, joka on ollut rinnallani, paitsi koko tämän vauvamatkan, niin myös koko aikuisikäni, on luonnollisesti puolestamme erittäin onnellinen. Kolmen lapsen äitinä hän rakastaa Polarn O. Pyretin vaatteita ja on jo pitkään puhunut, että ei malta odottaa, että saa ostaa meidän pikkuiselle jotain. No, nyt sitten np-ultran jälkeen hän oli rohkaistunut ostamaan alla olevan potkupuvun, joka on aivan ihana! Mielestäni sellaista kivaa retrotyyliä, joka sopii kummalle tahansa sukupuolelle. Tätä kääntelin ja vääntelin käsissäni ihastellen, että tosiaanko meille näitä tarvii alkaa kohta hankkimaan?

 

 

rv 13+5

Neuvolassa

Eilen oltiin ensimmäistä kertaa neuvolassa. Joulukuun kiireet olivat siihen syynä, ettei aikaisemmin olla käyty. Alkuhaastattelu tehtiin aikaisemmin puhelimessa ja sen perusteella hoidettiin kaikki paperiasiat ja lähetteet kuntoon. Neuvolassa meidät otti vastaan erittäin ystävällinen ja mukava hoitaja. Hänen englanninkielen taito oli erittäin hyvä, joten kävimme keskustelun englanniksi, mikä mahdollisti myös mieheni osallistumisen tapaamiseen.

Suuria yllätyksiä ei tämä kerta tarjonut, kerkesinhän silloin ensimmäisen raskauden aikana käymään myös neuvolassa, jossa ensikäynnillä käytiin läpi kaikki samat asiat historiasta, ravinnosta, liikunnasta jne. Saimme kasan esitteitä ja papereita mukaan, joita voimme sitten iltasella lueskella.

Downin syndrooman seulontatulos oli normaali eikä lisääntynyttä riskiä todettu. Olimme tästä mieheni kanssa jo puhuneet, ettei tulos olisi vaikuttanut mihinkään, mutta toki, jos on mahdollista tilanteeseen valmistua, olisi se ollut hyvä tietää jo tässä vaiheessa. Onhan toki tapauksia, jotka eivät näissä seulonnoissa näy.

Sydänääniä ei yrityksistä huolimatta saatu kuulumaan, ja vaikka hoitaja varoitteli jo ennestään tästä, niin kyllä se sai taas aikaan ahdistusta. Onneksi ymmärtäväinen hoitaja sanoi, ettei halua lähettää meitä kotiin miettimään, onko kaikki hyvin, vaan kävimme neuvolalääkärin huoneessa ultralaitteella katsomassa, että kaikki oli kunnossa. Ja olihan siellä! Tämä oli nyt neljäs ultra tässä matkan varrella ja kyllä se nyt vaan on alettava uskomaan, että siellä kehitytään ja kasvetaan normaaliin tapaan.

Koska lähisuvussani on aikuisiän diabetesta, joudun käymään kahdesti sokerirasituskokeessa. Ensimmäisen kerran heti jo ensiviikolla ja sitten toisen kerran joskus viikolla 25+. Parempihan se on tietää heti jo alusta lähtien jos on raskausajan diabetes. Tosin itse olen luottavaisin mielin asian kanssa.

Täällä siis kaikki hyvin ja olo on luottavainen ja seesteinen. Alkuajan pahoinvointikin on jo aikaa sitten väistynyt ja, lukuunottamatta pitkään jatkunutta flunssaa, olo on mitä mainioin.

Töissäkin kerroin uutiset alkuviikosta ja vastaanotto oli, niin esimiehen kuin työtovereidenkin puolesta, lämmin.

On tämä vaan ihmeellistä. Edelleenkin sitä aika ajoin ihmettelee, että minäkö raskaana???

Kotiuduttu

Nyt on reissusta kotiuduttu ja ihana loma miehen kotimaisemissa vietetty. Matkalaukut jatkavat vielä reissuaan, toivottavasti ne kuitenkin löytävät tiensä pian kotiin, niihin kun on pakattu puolet elämästä!

Tänään olimme np-ultrassa. Jännitys oli jotain aivan hirveetä ja viime kerran kauhukokemukset olivat mielessä. Onneksemme ahdistus vaihtui iloon ja hämmennykseen siitä, että kaikki on hyvin. Kaikki, mitä on näillä viikoilla nähtävissä, näkyi normaalina: kallo, aivot, sydän, vatsapeitteet, mahalaukku, virtsarakko, ala- ja yläraajat. Myös niskaturvotus oli normaaliarvojen puitteissa.

Raskausviikkoja on tänään  12+3 ja sikiö vastaa 12+0. Tämä siitä syystä, että ovulaatio oli sen 3 päivää myöhässä. Laskettua aikaa ei kuitenkaan lähdetty muuttamaan, vaan se on edelleen viimeisten menkkojen mukaan 16.7.2013

Saimme mukaan muutaman ultrakuvan, joita en voi olla ihastelematta. Miten voikin jo näyttää ihan oikealta vauvalta, vaikka mittaa pienellä on reilut 5 cm?!


Nyt annan itselleni luvan alkaa luottamaan ja uskomaan, että meille tämä pieni ihme suodaan. On sanomattakin selvää, että olemme onnesta ymmyrkäisinä, samoin kaikki läheisemme. Tästä vuodesta ei voi tulla muuta kuin hyvä!

Ihanaa ja Onnellista Uutta Vuotta kaikille! Kunpa vuosi 2013 toisi mahdollisimman monelle hyviä uutisia! <3

Joulun taikaa

Sydämessä pienessäkin

asuu Joulun taika.

Pysähdy siis Sinäkin,

nyt on juhlan aika.

Ihanaa, rauhallista ja tunnelmallista Joulun aikaa kaikille!

 

Lahjuksia

 

Ystäväni ei malttanut enää kauempaa pitää tätä aarretta itsellään vaan antoi sen meille hyvin menneen ultran jälkeen. Mieheni suurena jalkapallon ystävänä on myös haltioissaan saamastamme lahjasta. :)

Tarkistusultra

Tänään oli tarkistusultra. Jännitti niin kovaa, että verenpainekin oli pilvissä! Ei siinä turhia juteltu vaan heitettiin vaatteet pois ja kiivettiin tutkimuspöydälle. Lääkärillä oli mukana opiskelija, jonka läsnäolosta kysyttiin etukäteen. En hennonnut kieltäytyä, vaikka mielessä kävi, että mitä jos kaikki ei olekaan kunnossa... Lääkäri ensin tunnusteli kohdun ja kertoi sen vastaavan viikkoja. Sitten tutki kohdun kaulan ja pyysi opiskelijaa katsomaan, miltä näyttää synnyttämättömän naisen kohdunsuu... Nice.
Vihdoinkin pääsimme ultraamaan. Lääkäri oli hetken hiljaa, kunnes sanoi: "täällä näyttää hyvältä" ja käänsi monitorin niin, että mekin mieheni kanssa näimme sen. Siellä se pienokainen oli! Sydän jumputti ja saimme kuulla sen! Pää, vartalo ja kädet oli erotettavissa ja miten ihmeellistä olikaan kun hän innostui liikkumaan. Ihan uskomatonta! Kyyneleitäkin vuodatettiin, mutta tällä kertaa onneksi helpotuksesta. Kaikki on hyvin.

Tämän myötä sain joulurauhan ja voin hyvällä mielellä juhlia sukulaisten kanssa. Ensi joulu onkin sitten täysin erilainen... <3

Rv 10+1

Kuulumisia

Päivä päivältä ja viikko viikolta varmuuteni tämän raskauden kanssa kasvaa. Edelleenkään odotus ei ole huoletonta enkä siitä osaa nauttia, mutta jonkinlaista uskoa kuitenkin on havaittavissa, että tällä kerralla tämä onnistuu.

Neuvolaan sain soitettua ja neuvolantäti (joka tosin on varmaankin minua nuorempi :D) oli tosi mukava ja ymmärtäväinen. Koska aikatauluni on loppuvuoden kovin kiireinen päädyimme tekemään ensihaastattelun puhelimessa, jonka yhteydessä hoitaja teki lähtetteet ultraan sekä verikokeisiin, ja sovimme tapaavamme tammikuun puolella np-ultran jälkeen.

Np-ultran sain sovittua hienosti heti seuraavalle päivälle kun reissusta palaamme, joka samalla sattuu olemaan viimeinen lomapäivä. Tähän tuntuu kuitenkin olevan vielä ikuisuus, joten tiedustelin neuvolasta, että onko mahdollista käydä ennen matkaa tarkistus-ultrassa, ihan vaan saadakseni mielenrauhan jouluksi ja uudeksi vuodeksi. Neuvolassa oltiin kovin ymmärtäväisiä ja pääsen tarkistusultraan neuvolaan vielä ensiviikolla. Huh, helpotusta!

Yleinen fiilis kyllä on, että kaikki olisi kunnossa mutta haluan varmistaa sen vielä. Sitten voin ehkä vähän hengähtää ja uskaltautua haaveilemaan, että tämä oikeasti tapahtuisi meille.

Uskomatonta, että eletään jo 10. raskausviikkoa! Kunpa vaan seuraavat 7 kuukautta menisivät yhtä nopeasti...

Rv 9+5

Hissukseen

Hiljaiseloa olen vietellyt täällä blogin puolella. Edelleen epävarmuus vaivaa ja siksi olen yrittänyt olla ajattelematta koko asiaa. Mahdotontahan se on mutta ehkä siksi täällä blogissa on ollut niin hiljaista. En jaksa kirjotella niitä samoja tunteita, joita tässä on ollut jo viikkotolkulla, riittää kun omassa päässä ajatukset kulkevat samaa rataa. Mies on selkeästi positiivisemmalla mielellä ja sanoikin eilisiltana, että hänellä on hyvä tunne tästä. Kunpa voisin sanoa samaa. Edelleen joka vessareissulla tarkistan, ettei verta tule ja jokainen vatsakramppi saa ajattelemaan pahinta.

Neuvolaan en ole vielä saanut yhteyttä, siellä ei olla oltu paikalla koko viikkona. Vähiin käyvä aika huolettaa, sillä jouluksi matkaamme miehen kotiseudulle ja kotiudumme vasta tammikuun puolella. Noihin viikoihin osuu sopivasti np-ultran aika. Toki se on varmasti sovittavissa ja järjestettävissä mutta se edellyttäisi ensin siellä neuvolassa käyntiä...

Itsellä työkiireet edelleen jatkuvat ja tulevana viikkona edessä on neljän päivän työmatka. Työmatkat on nyt muutenkin rasittavia mutta sitten kun siihen lyödään päälle vielä 24/7 etova olo, niin se tuntuu suorastaan rangaistukselta. Pahoinvoinnista ollaan kärsitty siis jo pari viikkoa, muistaakseni 6+ -viikkolla alkoi. Kaikki ruoka tuntuu etovan mutta toisaalta jos ei syö mitään, niin etoo kahta kauheammin. Loppupeleissä olen tyytyväinen oireisiini, se saa vakuuttumaan, että kaikki on niin kuin pitää. Pahoinvointi, nännien arkuus, väsymys ja hajuherkkyys ovat tämän hetken oireita. Onneksi mikään ei ole niin rajuna, että estäisi työnteon tai muun normielämän.

Kahdelle lähimmälle ystävälleni olen raskaudesta kertonut mutta muuten asiasta puhuminenkin ahdistaa. Mies on kertonut perheelleensä ja he ovat tottakai erittäin onnellisia puolestamme. Itse en ole saanut kerrottua perheelleeni, ja mitä enemmän aikaa kuluu, sen vaikeampaa se on. No, jos kaikki hyvin menee, niin eihän tämä keneltäkään jää huomaamatta.

Nyt nauttimaan viikonlopusta ennen kiireistä työviikkoa. Onneksi loman alkuun on vain kaksi viikkoa! Sitä odotellessa.

rv 8+4

Varhaisultra

Varhaisultrassa oltiin tänään ja siellä kaikki oli hyvin! Alkio on siellä missä pitääkin, sydän lyö ja koko vastasi meneillään olevia viikkoja. Jostain syystä en vaan osaa lakata murehtimasta. Mietin vain, että viime kerrallakin kaikki oli tässä vaiheessa hyvin, ja pari päivää myöhemmin niin toisin...

Kysyin toisesta ultramahdollisuudesta mutta lääkäri sanoi, ettei sille ole perusteita. Että hän ymmärtää minun huoleni mutta he eivät voi ottaa minua  lisäultraan kun kaikki on juuri niin kuin pitää.

Ehkä nyt vain yritän parhaani sopeutua ajatukseen, että tämä tällä kerralla onnistuisikin.

Kun katson mukaani saamaani ultrakuvaa, jossa on tämä pienen pieni hahmo, niin mieleni täyttää usko ja toivo, että tämä viimeinkin meille tapahtuisi.

Kaiken tohinan keskellä unohdin soittaa neuvolaan ja varata ajan ensikäynnille. Kerkeehän sitä huomennakin.

Tällä hetkellä kaikki hyvin ja se on hyvä se.

Rv 7+6