Sydänääniä?

Raskauteni tultua ilmi, ystäväni toi minulle Angelsounds:n kotidopplerin lainaksi. Äskettäin sitä huvikseni kokeilin ja pitkän hapuilun jälkeen alavatsalta vasemmalta puolelta kuului selkeää jumputusta! Voiko se olla mahdollista? Pyysin miestänikin kuuntelemaan ja hänkin on sitä mieltä, että pikkuinen se siellä olisi. Toki on mahdollista, että oma sydänääni kaikuu jostakin, tosin tämä jumputus kuuluu vain tietystä paikasta, ei ylempää eikä alempaa.

Oli miten oli, minulle ne ovat vauvan sydämenlyöntejä. Ihanampaa ääntä saa hakea!

rv 11+3

Vaatekriisi

Aamulla iski kunnon vaatekriisi kun lemppari-työhousuista ratkesi vetoketju! Ihan jo raskauden alusta asti on ollut turvotusta ja vatsan paisumista, ja nyt ilmeisesti housujen nappi-vetoketju-osasto sai tarpeekseen jo pitkään jatkuneesta pingotuksesta ja sanoi sopimuksensa irti!

Olin toivonut, että vähän kauemmin olisin omissa ( normaaleissa) vaatteissani saanut kulkea. Edes sitten np-ultraan asti (ensi maanantaina), sen jälkeen olen antanut itselleni luvan alkaa tekemään pieniä, tarpeellisia (ja tarpeettomia)hankintoja, kuten äitiysvaatteita, y l i s ö p ö j ä vauvanvaatteita ja ylipäätään vauvantarvikkeita, joita jossain vaiheessa tarvitaan.

Nyt on siis edessä ainakin työhousujen osto. Olen niitä käynyt jo kaupungilla katselemassa, mutta ihmeen vähissä liikkeissä on erikseen äitiysvaateosastoa. Olen käynyt läpi ainakin Seppälän, Kappahlin, Lindexin, Halosen, Anttilan ja mitähän muita vielä?  H&M:ssä taitaa olla jonkinnäköinen äitiysvaateosasto mutta pikaisen pyörähdyksen jälkeen toivon löytäväni housuni jostain muualta. Inhoan housujen ostoa täällä koto-Suomessa kun olen niin epäsuhtainen vartaloltani, että järjestäen aina joudun housuja lyhentämään, kaventamaan, leventämään ja mitä milloinkin. Siksi esimerkiksi vaatteiden osto netistä ei onnistu. Hermohan siinä menee kun joutuisi tilaamaan viidet eri kokoiset ja sitten niiden haku postista, sovitus kotona, palautuksen tekeminen (joka minulta varmasti jäisi tekemättä ja sitten omistaisin viidet parit housuja, joista yhdetkään ei istu hyvin), ja, ja, ja, ei. Vaatteiden hankinta netistä ei vaan ole minua varten.

Kaikista ideaalein ratkaisu olisi, jos voisin odottaa housujen (tai ylipäätään äitiysvaatteiden) kanssa vielä kolmisen viikkoa. Sitten olisi tiedossa viikon mittainen loma tuolla Brittein saarilla, ja siellähän on tällaisen lyhyenlännän ostosparatiisi! Kokoja on laidasta laitaan, on lyhyelle, normaalipituiselle, erittäin pitkälle, laihalle, normaalipainoiselle, ylipainoiselle ja ihan mitä vaan näiden väliltä! Itse löydän sieltä housuni vaivatta, ja parasta on, että ne istuvat ilman minkäänlaisia korjauksia! Halleluja!

Katsotaan miten tässä käy...

rv 11+1


EDIT: Pakkohan se oli netistä sitten tilata housut, ja niitä parhaillaan odotan postista. Toivotaan, ettei tule turhaan sovitus-vaihto-palautus-rumbaa, vaan saisin kertalaakista hyvät työhousut.

Pelkään

Taas alkaa pelko nostaa päätään. Reilu viikko vielä np-ultraan ja kauheat möröt pyörii mielessä, mitä jos kaikki ei olekaan hyvin? Mitä jos pienokainen onkin menehtynyt jo aikaa sitten? Mitä jos ultratäti ilmoittaakin, ettei mitään ole tehtävissä? Järki, ja sydänkin, sanoo, että turhaan murehdin, että suurella todennäköisyydella kaikki on hyvin mutta silti jostain hiipii mieleen pelko.

Ehkä se on pelkoa, koska kaikki on tähän mennessä mennyt niin kovin hyvin. Ylipäätään koko raskautuminen tapahtui kovin yllättäen ja nopeammin kuin olisin voinut kuvitella. Itse olin valmistautunut henkisesti pidemmäänkin odottamiseen. Ehkä koen huonoa omaatuntoa, että olen niin onnekkaassa asemassa, ettei minun tarvinnut käydä läpi vuosien hoitoja ja pettymyksiä. Mutta voinko todella olla niin onnekas?

rv 10+4

Ultrakutsu

Postilaatikosta putosi vihdoinkin kutsu nt-ultraan! 12.3. olisi tuo kyseinen päivämäärä ja sitä odotetaan ihan malttamattomina!

Hassua miten muistan, että kaksi vuotta sitten, 12.3.2010, valmistuin toiseen ammattiini. Viime vuonna, 12.3.2011, vietettiin tyttöjen iltaa hyvän ruoan, juoman ja seuran merkeissä ja tänä vuonna 12.3.2012 on ensimmäisen lapseni ensimmäinen ultra. Jos joku olisi sanonut minulle valmistujaispäivänä, että tasan kahden vuoden kuluttua olisi ensimmäinen ultrani, en olisi varmaankaan uskonut! Vuosihan on pullollaan päiviä, johon se olisi voinut osua! Jännää miettiä, että missähän sitä ensi keväänä, 12.3.2013, mennään...?

Kaksi viikkoa vielä ja sitten toivottavasti näemme pienokaisen, joka voi ja kehittyy hyvin.


Vähän on alkanut jännittää kertominen esimiehelle ja työkavereille. Heidän harmiksi minun äitiyslomani aiheuttaa uudenlaisia  järjestelyjä sekä tulevan uudelleen miettimistä. En siitä kuitenkaan kanna huonoa omaatuntoa (ainakaan kauhean painavaa...), sillä maailmahan on täynnä osaavia ihmisiä  ja meillä on koko kevät aikaa perehdytykseen.

rv 10+1

Oireettomuutta

Olen päässyt ihmeen vähällä tähän mennessä raskausoireideni kanssa. Välillä ihan mietityttää, että voiko se olla näin helppoa? Sitten pessimisti ilmestyy ilkkumaan, että "odotahan vaan! kyllä sinäkin saat osasi..." Toistaiseksi mitään suurta pahoinvointia ei ole ollut, oksentelusta puhumattakaan. Kuvotusta tuntuu aina silloin tällöin mutta on yleensä ohimenevää. Kylmästä juomavedestä on ollut apua. Kunhan muistan pitää huolta, ettei nälkä pääse yllättämään, niin vointikin pysyy yleensä hyvänä.

Mitään ihmeellisiä ruokahimoja tai -inhoja ei ole ilmaantunut. Ruokaa tulee ehkä syötyä enemmän kuin normaalisti, mutta senkin yhdistän siihen, etten uskalla antaa nälän tulla pahoinvoinnin pelossa. Ruokainhosta olin yllättynyt viikonloppuna. Mieheni laittoi ruoaksi laatikkoruoan, jota on aikaisemminkin kokkailut, ja jota olen aina hyvällä ruokahalulla syönyt, mutta nyt en pystynyt syömään ollenkaan. Pelkkä ajatuskin kyseisestä ruoasta sai pahoinvoinnin nostamaan päätään. Ukko-parka joutui syömään koko vuoallisen yksin..:/

Mieheltäni kysyin, että onko hän huomannut, että olisin ollut huomattavan ailahtelevainen mielialaltani, tai muuten raskaus muuttanut minua, mutta hän vain totesi, että mitään muuta ei ole huomannut kuin, että nukun ihan tolkuttomasti!  

Päivisin en tunne oloani väsyneeksi mutta illalla nukahdan jo hyvissä ajoin ennen yhdeksää. Aamuisin herään virkeänä jo kuuden aikaan, niin arkena kuin viikonloppunakin. Olenkin nauranut, että rytmini on kuin pikkulapsella; aikasin nukkumaan ja aikaisin herätys. -ja jos mahdollista, niin päiväunet jossain vaiheessa.

Turvotusta on jonkin verran. Varsinkin iltapäivästä näyttää, että olisin pidemmälläkin raskaudessa... Eipähän kukaan ole vielä uskaltautunut mitään kysymään, vaikka olenkin huomannut joidenkin vatsanseutuani vaivihkaa pälyilevän. Sormuksetkin sormessa tuntuu kiristävän mutta toivon, ettei ihan vielä tarvitsisi niitä pois ottaa.

Näillä mennään.

Rv 9+2

1. Neuvolakäynti

Neuvolassa tuli siis käytyä ja "neuvolatäti" oli kovin nuori, mutta hyvin ammattimainen, innostunut, ystävällinen ja puhelias. Hyvät fiilikset siis jäi. Paljonhan tuli informaatiota, niin suullisesti kuin kirjallisenakin.Täytynee iltaisin lukea kirjaset ja opukset, joita saatiin.  Kivasti hän kyllä neuvoi käyttämään "maalaisjärkeä" kaikkien ohjeiden ja suosituksien kanssa.

Edelleen on hieman hämmentävä olo koko raskauden kanssa, enkä oikein osaa mieltää, että se todella tapahtuu ja etenee koko ajan! Termit "Äiti" ja "Isä" eivät siis tunnut omilta ollenkaan, ja kun neuvolassa sitten kysyivät isän sairauksista, niin vastasin, että MINUN isälläni on diabetes! Kun tajusin itsekin, että nyt puhuttiin LAPSEN isästä, niin nauruksihan se meni! Neuvolatäti nauraen totesi, että tästä lähtien minä olen "Äiti" ja mieheni "Isä", kun niistä mainitaan lomakkeissa ja papereissa. :)

Nyt odotellaan sairaalasta kutsua np-ultraan. Sen pitäisi kuulemma piakkoin tipahtaa postiluukusta, ja olla jo muutaman viikon sisään. Sitten nähdään ja kuullaan enemmän!

Rv 8+4

Ystävänpäivä oli ja meni

Tänä vuonna ei tullut laitettua tikkua ristiin ystävänpäivän vuoksi. Sattunnaisina vuosina lähetetyt kortitkin jäivät lähettämättä ja läheisimmät ystävät saivat tyytyä tekstiviestiin, jossa kerroin toivovani, että he tietäisivät ilman korttejakin olevansa tärkeitä ja rakkaita. Aika persoonatonta ja kylmääkin, myönnän. Varsinkin kun kotia päästyäni postiluukusta oli kolahtanut herkkupaketti, jolla ihana ystäväni halusi toivottaa "meille" hyvää ystävänpäivää. Ne suklaakonvehdit ei kyllä kauaa vanhentuneet... Ihana ajatus ihanalta ihmiseltä! Itselläni toki huono omatunto heti alkoi soimaamaan, että miksi en itse vaivautunut ystäviä enempi muistamaan. Mieskin vielä lahjoi dvd:llä ja sydänkonvehdeilla, mutta tähän olin osannut varautua pienimuotoisella muistamisella itsekin.

Vaikka en niin kauheasti perusta tällaisista "pakollisista" merkkipäivistä, niin täytyy kyllä myöntää, että tuntui erittäin hyvältä saada nämä pari erityishuomionosoitusta. Ehkäpä ensi vuonna viimeistään laitan hyvän kiertämään!

Kaikki hyvin

Aloin kirjoittamaan päivitystä tuolloin varhaistultra-päivänä, mutta jokin keskeytti sen, enkä sitä sitten enää muistanut! Tätä se teettä, kun on miljoona asiaa mielessä!

Mutta kaikki on siis hyvin! Paremmin kuin hyvin! Pienokainen löytyi sieltä mistä pitääkin, kohdustani, vastasi täysin viikkoja ja mikä tärkeintä, sydän sykki vimmatusti! Olen niin helpottunut!

Itse tilaisuus oli aika koruton ja nopeasti ohi. Ihan liian nopeasti ohi. Olisin halunnut vähän pidempään katsoa sitä pientä ihmettä sisälläni mutta toisaalta, pääasia, että kaikki on hyvin. Tuleva isä näki monitorin paremmin ja sai kunnolla katsoa pientä "myttyä". Hänen hymynsä kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.

Olo on helpottunut, huojentunut, onnellinen ja odottava! :)

Varhaisultra...

... on tänään.

Jännittää.

Oireita ja oloja

Tämä viikko on vierähtänyt vauhdilla! Vaikkakaan sillä ole muuta vaihtoehtoa ollut, kun olen vaan käynyt töissä ja nukkunut, nukkunut ja nukkunut! Unirytmini on kuin pikkulapsella: menen nukkumaan aikaisin ja vastaavasti herään aikaisin. Mies-rukkaa käy sääliksi kun ei minusta ole seuraksi minkään vertaa. Ennen kello kahdeksaa illalla on parasta vaihtaa kuulumiset ja seurustella koska tasan varmasti kello kahdeksan olen matkalla höyhensaarille. Aamulla herään kyllä virkeänä vaikkakin haukotus ja vetämättömyys seuraa mukana töihin. Mietinkin, että koska joku ymmärtää mistä on kyse...

Oireita on ilmaantunut, joista, ihme kyllä, olen helpottunut! Väsymyksen jo mainitsinkin, sen lisäksi on pahoinvointia, turvotusta, huimausta ja jatkuva nälkä... Onnekseni tämä kaikki on vielä suhteellisen pientä mutta tarpeeksi kuitenkin tehdäkseen olon ikäväksi. En kyllä valita, sillä tämä luo minuun uskoa, että pienokaisella olisi kaikki niin kuin pitääkin. Niin kuin hyvä ystäväni sanoi; ei vauvaa ilman oireita! :)

Mitä lähemmäksi varhaisultra tulee, sitä nöyremmäksi tunnen itseni. Jo nyt soimaan itseäni vauhkoilusta raskauskilojen kanssa. Aivan sama montako niitä tulee kunhan vaan saisimme oman pienokaisen kotiin syksyllä.

Ensi viikolla tämä epätietoisuus saa väistyä! Mitään muuta en niin toivo kuin että monitorissa näkyisi pienokaisen sydän jumputtamassa kovaa vauhtia! Enää viisi päivää.