Hiljaiseloa

Todellista hiljaiseloa vietelty täällä blogin puolella. Toki olen käynyt muiden kuulumisia lukemassa ja toisinaan kommentoimassakin.

Itsellä ei tunnu asiaa kirjoitettavaksi riittävän. Ehkä syynä on se, että alun perinhän pistin tämän blogin pystyyn  purkaakseni tunteita ja pettymyksiä raskautumisen vaikeuksista, ja nyt kun raskaus on hyvässä vauhdissa, päämäärä on ikään kuin saavutettu. Toinen syy on, että saan puhua raskaudesta kyllästymiseen saakka (onko se edes mahdollista?) ystävien ja läheisteni kanssa. Vihdoinkin minullakin on sanottaavaa raskausoireista, tuntemuksista, peloista ja toiveista. Vihdoinkin tunnen kuuluvani tuohon joukkoon, josta niin pitkään vain haaveilin.

Missään nimessä en voi vieläkään, jos koskaan, huoahtaa helpotuksesta. Kyllä mielessä vaanii vaikka mitä mörköja mutta jotta tästä raskausajasta selviää suht selväjärkisenä, on ne möröt tungettava takaisin sinne mielen perukoille ja uskotella itselle, ettei mikään voi mennä pieleen. Neuvolassa hoitaja sen hyvin sanoi, että vaikka kuinka sitä yrittäisi valmistaa itseään siihen pahimpaan, niin ei se auta. Aivan yhtä järkyttävä kokemus se tulisi silti olemaan. Niinpä yritän pitää vaaleanpunaisia laseja silmilläni ja kuvitella, että kaikki tulee menemään enemmän kuin hyvin.

Ensi viikolla on neuvola ja odotan sitä kuin kuuta nousevaa. Ensimmäiseksi sisään astuessa aion pyytää, että kuunnellaan sydänäänet. Vaikka sitä ei annakaan peloille valtaa, niin on ne silti olemassa... Ystäväni lainasi minulle koti-dobleria mutta en ole uskaltanut sitä itse vielä käyttää. Pelkään, etten löydä tai tunnista sydänääniä tai sekoitan ne omiini... Ehkä pyydän ystävääni viikonloppuna kylään, jospa hän useamman raskauden läpi käyneenä, löytäisi ne paremmin. Ja jos ei löydäkkään, niin eipähän tarvitsisi neuvolaa odottaa kovin kauaa... We´ll see!

Liikkeitä odotan kovasti tuntevani. Tiedän, että siihen saattaa kuulua vielä muutama viikko, mutta siitä huolimatta herkeämättä analysoin jokaista suolen mutkan muutosta, ilmavaivaa, kutitusta ja mitä niitä tuntemuksia kaikkea (muka) onkaan ollut. En usko, että mitään olen vielä oikeasti tuntenut mutta sitä odotellessa. Toivottavasti tuntisin pian, niin tämä jatkuva epäileminen, jossittelu ja sitkuttelu saisi luvan loppua.

Vatsa alkaa jo pikkuhiljaa kasvamaan. Vielä se on peiteltävissä löysillä paidoilla, mutta sellaisista paidoista alkaa olla pulaa. Suurin osa on jo sen verran vatsan kohdalta kireitä, ettei sitten voisi tilastani erehtyä. Itse en kuitenkaan ole ihan vielä niin sinut asian kanssa, että haluaisin vatsaani alkaa esittelemään. Varmasti senkin aika tulee, varsinkin jos rakenneultrassa kaikki on hyvin (rakenneultra 4 viikon päästä = pieni ikuisuus...).

Työpaikallani raskauteni on jo yleisesti tiedossa. Vaikka itse kerroin siitä vain omalle tiimilleni, on puskaradio toiminut hyvin.. Onnittelujen vastaanottaminen puolitutuilta ja toteamukset, kuten: no, kyllä se susta jo vähän näkyykin, saa tekohymyn piirtymään kasvoilleni. En vielä haluaisi jakaa tätä onnea kaikkien kanssa. Vasta sitten kun rakenneultrassa kaikki näyttää hyvälle, vatsa kasvaa ja viikot paukkuu. Tai ehkä vasta sitten, kun pienokainen on turvallisesti täällä minun sylissäni.

Uskomatonta, että juuri alkoi 5. raskauskuukausi (viikkojen mukaan). Olen siis viidennellä kuulla raskaana! Hohhoh!

Rv 16+3