Toisinaan olen kauhean vihainen. Olen vihainen niille vanhemmille, jotka laiminlyövät lapsiaan. Olen vihainen niille vanhemmille, jotka huutavat lapsilleen. Olen vihainen niille vanhemmille, jotka pitävät lapsiaan itsestäänselvänä. Olen vihainen niille ihmisille, jotka itseään vanhemmiksi kutsuvat ja silti kohtelevat lapsiaan huonosti. Milloin kukakin on saanut lapsia liian nuorena ja milloin niitä on liian monta tai milloin niitä ei edes olla haluttu.
Sitten olen minä. Minä olen luvannut kautta kiven ja kannon, että rakastan lastani yli kaiken, arvostan, tuen, ja rohkaisen häntä. Antaisin hänelle hyvän alun elämälle, joka kannattelee häntä aina aikuisikään saakka. Antaisin hänelle rakastavan isän, joka on lempeä, osallistuva ja huolehtivainen. Antaisin hänelle perheen, rakastavan perheen, joka ei koskaan satuttaisi häntä.
Sydämeni särkyy kun kuulen lapsen sanovan, ettei halua mennä kotiin, kun isi aina huutaa. Tai kun lapsi sanoo, ettei isona halua hakkaavaa poikaystävää. Tai kun lapsi hakeutuu lähelle halattavaksi ja hellittäväksi, koska ei saa sitä vanhemmiltaan.
Näissä tilanteissa koen todella epäoikeudenmukaiseksi, että minulle ja miehelleni ei ole suotu niin kovin haluttua ja toivottua lasta, jolta ei rakkautta ja hellyyttä puuttuisi.
Toisaalta koen, että nyt saan antaa kaiken rakkauteni ja hellyyteni näille suloisille lapsille, jotka sen ansaitsevat yhtä paljon kuin omanikin aikanaan.
Ihanaa, rauhallista ja rakkaudentäytteistä itsenäisyyspäivää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti