Uusi yritys

Ovisplussa saatiin näkyviin eilen ja uimarit lähetettiin matkaan. Voi kun nyt pääsisivät perille ja tekisivät ihmeitä. Vaikkakin pientä hälläväliä-asennetta on ollut ilmassa, niin siitä huolimatta huomaan ajatuksien karkailevan mahdollisen raskauden alkamiseen... Kova yritys on pitää pää kylmänä ja jalat maassa. -Ainakin vielä toistaiseksi. Sen tietää, että mitä pidemmälle piinapäivät etenevät, sen jännittävämmäksi odotus käy. Kaksi viikkoa, kaksi pitkää viikkoa täytyy odottaa ennen kuin taas saadaan vastauksia.

Hassua tajuta, että ensimmäistä kertaa pystymme hyödyntämään ovulaatiota peräkkäisinä kuukausina. Koskaan ennen (tietääkseni) en ole ovuloinut kahtena kuukautena peräkkäin. Kuinka absurdia on, että tämä on "normirytmi" niille, joilla ongelmia raskauden alkuun saattamisessa ei ole. Itse on tottunut siihen, että välissä saattaa olla kuukausiakin, ettei mahdollisuuksia ole. Toivotaan, että kaikkien vaikeuksien jälkeen tästä alkaisi meidän tarinan onnellinen loppu.

Keskikesän romantiikkaa...

Viikon lopulla olisi kaiken järjen mukaan bongattavissa taas ovulaatio. Jotenkin oon vaan niin tympääntynyt tähän. Ei oikein jaksa innostua mahdollisesta mahdollisuudesta kun jotenkin jo tietää odottaa sitä pettymystä. En millään jaksaisi taas innostua, iloita ja haaveilla ja sitten taas herätä todellisuuteen kun täti koputtaa ovelle. Vanhasta tottumuksesta kuitenkin jo tiedän, että mieli tästä kohenee ja odotukset sen myötä. Että eiköhän tässä taas viikon kuluttua ole eri ääni kellossa...

Juhannukseksi suuntaamme mökille siskojen kanssa perheineen. Ihanaa vaihtaa maisemia muutamaksi päiväksi, nauttia ihanasta seurasta ja ilmapiiristä. Sääs nähdä kuinka onnistuu (huomaamaton) testailu ja mahdollinen vehtailu, kun pienessä mökissä on 6 aikuista, 5 lasta, 2 koiraa ja kani...:) Pupuillaan sitten vaikka luonnonhelmassa, jos sikseen tulee! Toivotaan vaan aurinkoisia kelejä...:D

Yritetään unohdetaan huolet ja murheet hetkeksi ja nautitaan täysin rinnoin tästä ihanasta keskikesän juhlasta. Rauhaa ja rakkautta kaikille!


Pään painan ruohikolle

ja oion jalkojain.

En jaksa pohdiskella,

mä tahdon olla vain.

Sen viisaammat voi tehdä,

mä päivän kultaan jään.

Mä tunnen kaikki tuoksut

ja luonnon loiston nään.


Voi leikitellä mielikseen,

voi ottaa jättää paikoilleen

tai olla niin kuin luonnostaan

ja maata vaan.


Mä peikko siihen uskoon jään,

on maailmaa tää minkä nyt mä nään.


-Tove Jansson

Hormonihirviö

Viimeaikoina olen ollut hirveä, kamala, hormoneiden kyllästämä, hirviövaimo suorastaan! Koskaan aikaisemmin en ole mielestäni ollut näin huonotuulinen ja haastava kumppani... Kärsivällisyyttä ei ole minkään vertaa, pinna palaa ihan samantien. Huudan ja raivoan. Minkäänlaisia vastoinkäymisiä en sulata, marttyyrimaisesti huokailen vaan "kuinka tämäkään ei voi kohdallani onnistua?". Itkettää. Väsyttää. Masentaa.

Viikonlopun negatiivinen raskaustesti ja alkaneet menkat tuntuvat todella pahalta. Toissapäiväinen yllätysvierailu kaverilta, jonka jokin aika sitten kuulin odottavan esikoistaan, sai oloni todella surkeaksi. Heillä on laskettu aika syyskuun alussa, vain kaksi viikkoa aikaisemmin kuin mitä meillä olisi ollut. Hänen vauvavatsan näkeminen ja tulevan suunnittelu osui johonkin hyvin arkaan paikkaan.

Tuntuu, että edelleen roikun menneessä raskaudessani. Mietin raskausviikkoja, äitiysloman alkua, lapsen huoneen sisustusta ja ylipäätään kaikkea siihen liittyvää ja minua alkaa itkettää. Huomaan, että itku pyrkii esiin yhä useammin ja vahvemmin. Eilen pääsikin iso itku verrattain pienestä asiasta: kuivausrumpu on jotenkin vahingoittunut muutossa ja tarvitsee huoltoa. Tämä, helposti järjestettävissä oleva asia, aukaisi padot ja itku pääsi valloilleen. Tuntuu, että itku on ollut tuloillaan viikkoja ja nyt se tuli. Miehenikin totesi halatessaan, että anna vaan kaiken tulla ulos.

Ihana, rakas mieheni, jota en tällä hetkellä koe ansaitsevani. Mieheni, joka jaksaa olla positiivinen ja luottavainen tulevaisuuteen, kun minä en enää jaksaisi. Kahden vuoden yrittämisen rajapyykki lähenee, enää yksi kierto ja sitten hoitojen aloittamisesta on kulunut jo vuosi, yrittämisen aloittamisesta kaksi. Viimeinen puoli vuotta meni ihan hukkaan raskauden, keskenmenon ja siitä toipumisen kanssa. Aika menee eteenpäin tapahtuipa mitä tahansa, tai tässä tapauksessa, kun ei tapahdu...

Kp 1

Sinne meni sitten ne toiveet ja uskomukset alkaneesta raskaudesta, taivaan tuuliin! Kyllä harmittaa ja surettaa. Jotenkin sitä oli niin varma, että tällä kertaa olisi tärpännyt. Tosin ottaen huomioon viimeaikaisen stressin ja kiireen (remontti ja muutto), olisi se kai ollutkin aikamoinen onnenkantamoinen jos hedelmöitys olisi näillä stressileveleillä onnistunut...

Nyt niellään tämä pettymys, marssitaan apteekkiin hakemaan uusi satsi femareita ja yritetään uudelleen jo kahden viikon päästä, joka osuvasti sattuu olemaan juhannusviikonloppu. Tiedossa siis keskikesän romantiikkaa!

Hätäilyä

Niinhän sitä piti tuhlata yksi testi aamulla kun tein negatiivisen raskaustestin. DPO 11 ja tiedän, ettei näin aikasen mitään vielä tarvitse näkyäkään... Ei näkynyt viime kerrallakaan. Jotenkin sitä vain ajatteli, että raskaana ollaan kun oireetkin puhuvat sen puolesta (vaikkakaan tissikipua ei vieläkään ole ilmestynyt...) Tämänaamuinen tipauttaa taas lähemmäs maanpintaa, lauantaina tehtävä testi voi hyvinkin olla negatiivinen. Siihen täytyy tässä taas henkisesti varautua.

Nämä viimeiset päivät ovat todellista piinaa! Toiveet ovat edelleen korkealla vaikkakin epätoivo kurkistaa jo kulman takana...

Voi, kunpa yllättyisin positiivisesti lauantaiaamuna...

Ups, se oli vahinko...

Eilen sain taas tietää yhden kaverini olevan raskaana. Niinpä tietenkin. Pahinta asiassa on ehkä se, että raskaus ei ollut toivottu vaan se on ollut "vahinko"! (Voiko joku kertoa mulle, että miten niitä vahinkoja edes syntyy?!)

Kyseessä on minua vanhempi nainen, jolla on jo kaksi isompaa lasta. Nyt on siis tulossa iltatähti, josta kaverini ei "oikein jaksa olla innoissaan". Ei osannut sanoa, että millä viikolla menossa tai edes tarkkaa laskettua aikaa: "joskus kai marraskuun alussa". Voi jumalauta!

Siinä hän avautui kirkkain silmin kuinka ei jaksa, halua eikä tahdo mutta pakko kai se on... Siinä kuunnellessa mietin vaan, että mä olen täysin väärä henkilö, jolta hakea tukea tai ymmärrystä tuossa tilanteessa. Varsinkin kun hän hyvin tietää meidän tilanteen ja historian.

Kyllä taas pisti vihaksi. Miten itsekeskeisiä ihmiset voivat olla?

Miksi moinen onni ei voi kohdata meitä? Miksi?

Yhtä hyvin...

Sitä niin helposti päästää itsensä kuvittelemaan kaikenlaista, pää pilvissä taas haaveillen...

Dpo 6 ja spekulaatiot mahdollisesta raskaudesta käyvät kuumina... -ja vaikka mitä oireitakin olen ollut havaitsevinani:

- pissan lisääntynyt määrä (yhtä hyvin voi johtua kiihtyneestä aineenvaihdunnasta, jota viimeaikoina harrastettu liikunta olisi auttanut)

- pissan voimakas tuoksu (yhtä hyvin voi johtua liian vähästä vedenjuonnista tms.)

- väsymys (yhtä hyvin voi johtua myös meneillään olevasta rempasta ja lähenevästä muutosta)

- ilmavaivat ja turvotus (yhtä hyvin voi johtua myös liiallisesta hiilihapollisten juomien nauttimisesta)

- jomotukset ja tuntemukset alavatsalla (yhtä hyvin voi johtua lähestyvistä menkoista)

- rintaan ilmestynyt ihottuma (yhtä hyvin voi johtua kuivasta ihosta)

- hetkittäinen päänsärky (yhtä hyvin voi johtua stressistä ja väsymyksestä)


Mitäpä näistä nyt sitten päättelisi?