Hämmentävää olla iloinen aamun negatiivisesta raskaustestistä, mutta onhan se merkki siitä, että fyysisesti ollaan jo keskenmeno selätetty. Olo on helpottunut.
Huomenna matkataan miehen kotiseudulle, ja uskon, että tekee hyvää molemmille vaihtaa maisemaa ja nähdä rakkaita ihmisiä.
Jotenkin tämä loma toimii viivanjakajana aikaa ennen ja jälkeen keskenmenon.
Haluan jättää keskenmenon taakseni ja katsoa luottavin mielin tulevaan. Kotiin palattuamme olemme yhteydessä poliklinikkaan ja toivottavasti pian pääsemme etenemään asioissa.
Pitkästä aikaa olen innoissani tulevasta!
lauantai 31. maaliskuuta 2012
torstai 29. maaliskuuta 2012
Kahvitauolla
*Syvä huokaus*
Tietenkin sen työkaverin, joka sai suloisen pienen pojan tammikuussa, piti tehdä yllätysvisiitti toimistolle. Minä kun olin jo huokaissut helpotuksesta, kun hän oli ilmoittanut tulevansa käymään maanantaina, johon kohteliaasti sain vastattua, että harmikseni (=helpotuksekseni) olen tuolloin lomalla, mutta sitten seuraavalla kerralla toivottavasti tavataan.
Yllätyshyökkäys tapahtui iltapäivän kahvitauolla, jolloin kahvipöydästä ei voinut enää poistua vaikuttamatta röyhkeältä ja välinpitämättömältä. Siinä sitten väkisin oli yritettävä pientä ihastella ja ääneen taivastella. - Ja olihan hän vallan ihana ja valloittava! Sehän se siinä niin kipeää tekikin.
Sopivaksi katsomani ajan kuluttua käännyin teekuppini puoleen ja keskityin iltapäivälehtien sisältöön, toivoen, etteivät muut ihastelultaan huomaa käytöksessäni mitään erikoista. Välillä uskaltauduin vilkaisemaan poikaa ja jopa hymyilemään. Mitään en saanut sanottua tai kysyttyä, muuten olisin varmasti paljastanut itseni. Jossain vaiheessa paha mieli ja kyyneleet eivät olleet kaukana mutta pakko oli tunteet tukahduttaa. Mietin vain sopivaa hetkeä poistumiselle, jotta voin hautautua huoneeseeni ja antaa kyynelten tulla.
Tässä tilanteessa mietin, että olisiko ollut parempi jos olisin kertonut työpaikallani keskenmenosta. Olisiko minulla ollut helpompaa vai vaikeampaa? Olisiko tämä tilanne ollut enemmän kiusallinen vai helpommin kestettävissä?
Kukaan muu kuin toimitusjohtajamme ei tiedä tapahtuneesta, ja niin olen sen halunnut pitääkin. Ainakin on yksi paikka, jossa minun ei tarvitse asiaa miettiä eikä siitä puhua. Täällä minun ei tarvitse analysoida omaa käytöstäni tai miettiä mitä muut ajattelevat. Jos he tietäisivät, niin ajattelisiko he, että nauran liikaa? Ajattelisiko he, että on sopimatonta vitsailla kahvipöydässä? Entäs omat analysointini sitten? Nauranko liikaa? Vai olenko surullinen? Surenko? Näiltä ajatuksilta saan hetken rauhaa, kun voin aamulla töihin mennessäni ravistaa ne kannoiltani ja iltapäivällä kotimatkalla ottaa taas ne harteilleni kannettavaksi.
Onnekseni esimieheni suhtautuminen tilanteeseeni on ollut sydäntä lämmittävää sekä kannustavaa, ja se on saanut töihin paluun tuntumaan hyvältä ratkaisulta. Palatessani töihin kävimme keskustelun, jossa kerroin mitä on tapahtunut ja hän yllätti minut kertomalla, että heidänkin ensimmäinen raskaus aikanaan päättyi keskenmenoon. Hän sanoi ymmärtävänsä, että käymme mieheni kanssa läpi rankkaa kokemusta ja suremme menetystä, mutta aikanaan, kun meistä siltä tuntuu, niin kehotti yrittämään uudelleen. Neuvoi vielä antamaan itselleen aikaa ja olemaan armelias. Sanoi vielä, ettei pidä huolestua, jos työteho ei ole ihan samanlainen kuin on ollut, että kyllä se siitä aikanaan korjaantuu. Lisäsi sitten vielä, että toivoo kuulevansa hyviä uutisia pian.
Kyseessä on viisissäkymmenissä oleva mieshenkilö, kolmen lapsen isä. Minun ihana ja ymmärtäväinen esimieheni.
Tietenkin sen työkaverin, joka sai suloisen pienen pojan tammikuussa, piti tehdä yllätysvisiitti toimistolle. Minä kun olin jo huokaissut helpotuksesta, kun hän oli ilmoittanut tulevansa käymään maanantaina, johon kohteliaasti sain vastattua, että harmikseni (=helpotuksekseni) olen tuolloin lomalla, mutta sitten seuraavalla kerralla toivottavasti tavataan.
Yllätyshyökkäys tapahtui iltapäivän kahvitauolla, jolloin kahvipöydästä ei voinut enää poistua vaikuttamatta röyhkeältä ja välinpitämättömältä. Siinä sitten väkisin oli yritettävä pientä ihastella ja ääneen taivastella. - Ja olihan hän vallan ihana ja valloittava! Sehän se siinä niin kipeää tekikin.
Sopivaksi katsomani ajan kuluttua käännyin teekuppini puoleen ja keskityin iltapäivälehtien sisältöön, toivoen, etteivät muut ihastelultaan huomaa käytöksessäni mitään erikoista. Välillä uskaltauduin vilkaisemaan poikaa ja jopa hymyilemään. Mitään en saanut sanottua tai kysyttyä, muuten olisin varmasti paljastanut itseni. Jossain vaiheessa paha mieli ja kyyneleet eivät olleet kaukana mutta pakko oli tunteet tukahduttaa. Mietin vain sopivaa hetkeä poistumiselle, jotta voin hautautua huoneeseeni ja antaa kyynelten tulla.
Tässä tilanteessa mietin, että olisiko ollut parempi jos olisin kertonut työpaikallani keskenmenosta. Olisiko minulla ollut helpompaa vai vaikeampaa? Olisiko tämä tilanne ollut enemmän kiusallinen vai helpommin kestettävissä?
Kukaan muu kuin toimitusjohtajamme ei tiedä tapahtuneesta, ja niin olen sen halunnut pitääkin. Ainakin on yksi paikka, jossa minun ei tarvitse asiaa miettiä eikä siitä puhua. Täällä minun ei tarvitse analysoida omaa käytöstäni tai miettiä mitä muut ajattelevat. Jos he tietäisivät, niin ajattelisiko he, että nauran liikaa? Ajattelisiko he, että on sopimatonta vitsailla kahvipöydässä? Entäs omat analysointini sitten? Nauranko liikaa? Vai olenko surullinen? Surenko? Näiltä ajatuksilta saan hetken rauhaa, kun voin aamulla töihin mennessäni ravistaa ne kannoiltani ja iltapäivällä kotimatkalla ottaa taas ne harteilleni kannettavaksi.
Onnekseni esimieheni suhtautuminen tilanteeseeni on ollut sydäntä lämmittävää sekä kannustavaa, ja se on saanut töihin paluun tuntumaan hyvältä ratkaisulta. Palatessani töihin kävimme keskustelun, jossa kerroin mitä on tapahtunut ja hän yllätti minut kertomalla, että heidänkin ensimmäinen raskaus aikanaan päättyi keskenmenoon. Hän sanoi ymmärtävänsä, että käymme mieheni kanssa läpi rankkaa kokemusta ja suremme menetystä, mutta aikanaan, kun meistä siltä tuntuu, niin kehotti yrittämään uudelleen. Neuvoi vielä antamaan itselleen aikaa ja olemaan armelias. Sanoi vielä, ettei pidä huolestua, jos työteho ei ole ihan samanlainen kuin on ollut, että kyllä se siitä aikanaan korjaantuu. Lisäsi sitten vielä, että toivoo kuulevansa hyviä uutisia pian.
Kyseessä on viisissäkymmenissä oleva mieshenkilö, kolmen lapsen isä. Minun ihana ja ymmärtäväinen esimieheni.
keskiviikko 28. maaliskuuta 2012
Päivä kerrallaan
Viime aikoina minun on pitänyt vastata useasti läheisten esittämään kysymykseen "kuinka sinä voit?". Olen vastannut kaikille totuudenmukaisesti, että on pakko jaksaa mennä eteenpäin, päivä kerrallaan, katse tulevaisuuteen suunnattuna vaikka mieli onkin mustempi kuin koskaan.
On vaikea uskoa, että tapahtuneesta on kulunut vasta reilu kaksi viikkoa. Päässäni siitä on viikkoja, jollei jopa kuukausia. Olen käynyt tapahtunutta läpi mielessäni uudestaan ja uudestaan. Olen pähkäillyt, pohtinut, punninnut ja puhunut. Olen yrittänyt puhua asiasta mahdollisimman paljon ystävieni kanssa. Olen käynyt läpi kaikki scenaariot, mitä tapahtui, miksi tapahtui, olisinko voinut vaikuttaa asiaan, mitä jos olisin tehnyt näin tai noin... etc. Kaiken tämän analysoinnin ja ajatusprosessin jälkeen tuntuu, että olen hyväksymässä asian. Näin nyt vain kävi. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, mutta en usko, että tulen saamaan parempaa selitystä.
Suru on edelleen läsnä, ihan tuossa pinnan alla, mutta minun on työnnettävä se pois mielestäni ja keskityttävä tulevaisuuteen. Minun on pysyttävä liikkeessä, tai enemmänkin asioiden on pysyttävä liikkeessä. Järjestyksen ihmisenä minua helpottaa, että olen saanut asioita hoidettua; neuvolaan on ilmoitettu tapahtuneesta, äitiysvaatteet on lähetetty sovittamatta takaisin, vauva-lehden tilaus on keskeytetty, vauvatarvikkeet laitettu pois näkyvistä etc. Alkukesästä tapahtuva muutto pitää myös kiireisenä, ja hyvä niin.
Miehen kanssa ollaan jo päätetty, että lähdetään uuteen yritykseen heti kuin se on mahdollista. Toive raskautumisesta uudestaan on kovin suuri ja toivomme sen tapahtuvan pian. Jälkivuotoa ei kaavinnan jälkeen ole juurikaan ollut mutta raskaustestihän sen lopullisen tuomion sitten antaa.
Minusta tuntuu, että joidenkin lähipiiriläistemme mielestä ajattelemme tulevaa liian pian. Jotenkin tuntuu, että heidän mielestämme meidän tulisi surra ja velloa tapahtuneessa tietyn aikaa, ennen kuin voisimme jatkaa eteenpäin. Tämä tietysti suututtaa ja pistää miettimään. Vaikkakaan sillä ei ole tuon taivaallisen väliä, mitä muut ajattelevat, niin kyllä se silti vaikuttaa. Itseni olen löytänyt miettimästä, että suhtaudunko tähän liian "kevyesti"? Annanko surulle tarpeeksi tilaa / aikaa? Teenkö liian nopeita päätöksiä? Pitäisikö minun käsitellä tätä jotenkin toisin? Ja tässä kirjoittaessani mietin vain, että ei, ei tarvitse. Jokainen tekee surutyötä omalla tavallaan. Tämä on minun tapani ja ihan yhtä hyvä kuin muidenkin.
Sen tiedän, ja ymmärrän, että aika parantaa haavat, mutta tämän ammottavan tyhjiön sisälläni voi täyttää ainoastaan uusi raskaus ja lapsen saaminen vihdoinkin syliin saakka.
keskiviikko 21. maaliskuuta 2012
Another Tomorrow
Olemme saaneet osaksemme paljon myötätuntoa, lohdutusta ja kannustavia sanoja, niin täällä blogimaailmassa kuin myös lähipiiriltämme. En voisi olla kiitollisempi ihanille ihmisille ympärillämme, jotka iloitsevat kanssamme kun siihen on aihetta ja vastaavasti surevat kanssamme kun tilanne niin vaatii. Olen helpotuksekseni saanut huomata, kuinka ymmärtäväisiä ihmiset ovat. Kukaan ei ole vähätellyt menetystämme tai kyseenalaistanut suruamme.
-Ja sitähän me teemme, suremme. Suremme aikamme ja jatkamme sitten eteenpäin.
Alla ihana, toivoa antava ja lohduttava runo, jonka eräs läheisemme meille lähetti, kun kuuli suru-uutisen:
Another Tomorrow
There's always another tomorrow,
However, hard the day,
There's always an end to sorrow,
Time wipes our tears away,
There's always a reason for living,
Though sad your heart may be,
There's always another horizon,
Beyond the one you see.
sunnuntai 18. maaliskuuta 2012
Siipirikko
Ahdistaa, itkettää ja masentaa. Menisipä aika nopeasti eteenpäin, jotta haavat paranisivat. Tällä hetkellä kaikki raskauteen, vauvoihin ja lapsiin liittyvät kommentit, kuvat ja viittaukset, niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin, otan henkilökohtaisena loukkauksena. Itsekeskeisesti ajattelen, että kuinka he kehtaavat?! Eivätkö he tiedä, mitä minä käyn juuri nyt läpi?
Kaikki positiiviset plussatestit, uudet raskausviikot tai muut raskautta koskevat kirjoitukset täällä blogimaailmassakin aiheuttavat minussa kateuden- ja katkeruudentunteita. Sisimmässäni tiedän, että se ei ole minulta pois, jos muilla menee hyvin. And lets face it, ei täällä kenelläkään ole varmasti ollut helppo tie ja pyydänkin anteeksi kirjoituksiani. Tällä hetkellä en vain mahda tunteilleni mitään.
Eilen olin ihan järkyttynyt kun kioskin ikkunassa näin päivän lööpit, jossa Vappu Pimiä hehkuttaa olevansa raskaana, ja vielä julkistanut sen suorassa tv-lähetyksessä. Pakkohan se oli kotona netistä katsoa, itseään kiusaten ja sydäntä särkien. Kamala kateellisuuden tunne kulki lävitseni, kun hän lopussa toteaa, että "onneksi tästä on jonkin sortin palkinto luvassa ja syyskuussa tän tyypin pitäisi tulla maailmaan!" Pystyin vain ajattelemaan, että minunhan tässä pitäisi olla tuolla kadulla ultrakuvat kourassa julistamassa, että meillekin tulee syyskuussa vauva! Mutta kun ei tule. Niin surullista. (Älkääkä nyt käsittäkö väärin, pidän Vappu Pimiästä ja toivon hänelle vain kaikkea hyvää).
On paljon muutakin sellaista joka muistuttaa minua siitä, mitä olen menettänyt, mitä en tule kokemaan tai edesmenneen raskauden myötä saamaan. Sydän puristuu kasaan, kun mietin, että meille ei tulekaan vauvaa. Miksi näin pitä käydä? Miksi juuri meille?
On myös paljon pieniä juttuja, jotka muistuttavat menetyksestä; tilaamani vauva-lehti, seuraava kolahtaa postiluukusta 2.4. Mitähän niille pitäisi tehdä? Heittää lukemattomana lehtiroskiin vaiko säilöä tulevaa varten? Päivä kohtalokkaan ultran jälkeen sain postista lapun, että tilaamani äitiyshousut ovat noudettavissa. Noutamatta ovat vieläkin. Taitavat lähteä sovittamatta palautukseen. Pari viikkoa sitten ostamani pienet vauvansukat, jotka julistavat "Born in 2012", jäävät nyt käyttämättä. Samalla tajusin senkin, että vaikka kuinka nopeasti raskautuisin uudelleen, laskettu aika menee väkisinkin ensivuoden puolelle. Eli siis tänäkään vuonna meille ei tule vauvaa, niinkuin ei tullut viime- tai sitä edellisenäkään vuonna! Tämän tajuaminen on niin sydäntäsärkevää, koska vuosihan on vasta näin alussa...
Ajatus huomisesta töihin palaamisestakin ahdistaa. Ihmisten utelut ja kyselyt; "oletko jo parantunut" ja "mikä sinulle tuli" jne. Mitä näihin pitäisi vastata? Ei, en ole kunnossa? Töissä en halua kenellekään kertoa, onpahan ainakin yksi paikka, jossa siitä ei tarvitse puhua. Tosin edelleen sapettaa kollegan toteamus tuolloin ultran jälkeen kun soitin, etten ole tulossa töihin koko viikkoon, niin hän siihen, että "No, mikä sinulle nyt yhtäkkiä tuli? Aamulla kun olit niin hyvinvoivan näköinen?" Siihen sitten vastaukseksi mumisin, että "toisinaan asioita sattuu yllättäen", vaikka mieli olisi tehnyt mieli kiljua, että "pidä huoli vaan omista asioistasi, idiootti!".
Siipirikkona raahaudutaan kohti parempaa huomista.
Kaikki positiiviset plussatestit, uudet raskausviikot tai muut raskautta koskevat kirjoitukset täällä blogimaailmassakin aiheuttavat minussa kateuden- ja katkeruudentunteita. Sisimmässäni tiedän, että se ei ole minulta pois, jos muilla menee hyvin. And lets face it, ei täällä kenelläkään ole varmasti ollut helppo tie ja pyydänkin anteeksi kirjoituksiani. Tällä hetkellä en vain mahda tunteilleni mitään.
Eilen olin ihan järkyttynyt kun kioskin ikkunassa näin päivän lööpit, jossa Vappu Pimiä hehkuttaa olevansa raskaana, ja vielä julkistanut sen suorassa tv-lähetyksessä. Pakkohan se oli kotona netistä katsoa, itseään kiusaten ja sydäntä särkien. Kamala kateellisuuden tunne kulki lävitseni, kun hän lopussa toteaa, että "onneksi tästä on jonkin sortin palkinto luvassa ja syyskuussa tän tyypin pitäisi tulla maailmaan!" Pystyin vain ajattelemaan, että minunhan tässä pitäisi olla tuolla kadulla ultrakuvat kourassa julistamassa, että meillekin tulee syyskuussa vauva! Mutta kun ei tule. Niin surullista. (Älkääkä nyt käsittäkö väärin, pidän Vappu Pimiästä ja toivon hänelle vain kaikkea hyvää).
On paljon muutakin sellaista joka muistuttaa minua siitä, mitä olen menettänyt, mitä en tule kokemaan tai edesmenneen raskauden myötä saamaan. Sydän puristuu kasaan, kun mietin, että meille ei tulekaan vauvaa. Miksi näin pitä käydä? Miksi juuri meille?
On myös paljon pieniä juttuja, jotka muistuttavat menetyksestä; tilaamani vauva-lehti, seuraava kolahtaa postiluukusta 2.4. Mitähän niille pitäisi tehdä? Heittää lukemattomana lehtiroskiin vaiko säilöä tulevaa varten? Päivä kohtalokkaan ultran jälkeen sain postista lapun, että tilaamani äitiyshousut ovat noudettavissa. Noutamatta ovat vieläkin. Taitavat lähteä sovittamatta palautukseen. Pari viikkoa sitten ostamani pienet vauvansukat, jotka julistavat "Born in 2012", jäävät nyt käyttämättä. Samalla tajusin senkin, että vaikka kuinka nopeasti raskautuisin uudelleen, laskettu aika menee väkisinkin ensivuoden puolelle. Eli siis tänäkään vuonna meille ei tule vauvaa, niinkuin ei tullut viime- tai sitä edellisenäkään vuonna! Tämän tajuaminen on niin sydäntäsärkevää, koska vuosihan on vasta näin alussa...
Ajatus huomisesta töihin palaamisestakin ahdistaa. Ihmisten utelut ja kyselyt; "oletko jo parantunut" ja "mikä sinulle tuli" jne. Mitä näihin pitäisi vastata? Ei, en ole kunnossa? Töissä en halua kenellekään kertoa, onpahan ainakin yksi paikka, jossa siitä ei tarvitse puhua. Tosin edelleen sapettaa kollegan toteamus tuolloin ultran jälkeen kun soitin, etten ole tulossa töihin koko viikkoon, niin hän siihen, että "No, mikä sinulle nyt yhtäkkiä tuli? Aamulla kun olit niin hyvinvoivan näköinen?" Siihen sitten vastaukseksi mumisin, että "toisinaan asioita sattuu yllättäen", vaikka mieli olisi tehnyt mieli kiljua, että "pidä huoli vaan omista asioistasi, idiootti!".
Siipirikkona raahaudutaan kohti parempaa huomista.
lauantai 17. maaliskuuta 2012
Tyhjä olo
Eilinen päivä vietettiin sairaalassa. Aamusta mentiin osastolle klo 7, saatiin sairaalan vermeet päälle ja sänky, jossa levätä. Sitten vaan odoteltiin koska tulee oma vuoro. Mitään informaatiota aikatauluista ei osattu antaa, ja täytyy myöntää, että kiukku nousi tunti tunnilta! Niin kuin olisin pyytänyt päästä tähän tilanteeseen! Niin kuin olisin halunnut päätyä tähän tilanteeseen! Ei auttanut kuin vaan odottaa. Onneksi tässä vaiheessa ei enää kipuja ollut. Niiden kanssa tuli valvottua edellinen yö. Illalla otettavat lääkkeet kohdunsuuta pehmittämään laukasivat minulla tyhjennyksen.
Supistukset alkoivat kello 23.45, jolloin niihin heräsin, enkä sen jälkeen enää saanut nukuttua. Siirryin olohuoneeseen, että mies-parka saisi edes vähän nukuttua, vaikkakin huonosti kuullessaan ähinäni ja puhinani. Jossain vaiheessa kipu kävi niin kovaksi, että jo hetken mietin, että onko se normaalia? Olin vähällä soittaa päivystykseen, mutta sitten ajattelin, että se on vaan nyt kestettävä. Supistuksen tullessa, käperryin mahdollisimman tiukalle kippuralle ja vaan puuskutin ja odotin, koska se menee ohi. Supistuksia tuli koko ajan. Juuri kun yksi loppui, seuraava jo alkoi. Neljän aikaa yöllä menin kuumaan suihkuun ja olin siellä tunnin. Lämmin vesi auttoi viemään ajatukset pois kivusta.
ERITEVAROITUS!
Noin klo 5.45 tunsin, että nyt tulee. Pikaisesti vessaan ja ensin lorinan saattamana pelkkää nestettä pönttöön ja tämän jälkeen "mytty", joka minun oli paperilla nykäistävä pönttöön emättimen suulta. En halunnut sitä tarkemmin tutkia tai katsella, silmät kiinni vedin pöntön. Kivut loppuivat kuin seinään ja kun vielä 20 minuutin kuluttua tuli pienesti raskausmateriaalia ulos, ajattelin, että se olisi tässä. Päätettiin kuitenkin lähteä sairaalaan tarkistukseen ja siellä ultrassa totesivat, että raskausmateriaalia on edelleen jäljellä ja kaavinta olisi tehtävä. Onneksi ihana mieheni oli kanssani koko päivän.
Vihdoinkin kello 13 pääsin saliin ja kello 14 olin jo takaisin osastolla. Itkut itkettyäni, olin helpottunut, että se oli tehty ja toivottavasti ohi kokonaan. Kotiin päästiin 15.30.
Nyt odotellaan jälkivuodon loppumista (n. 10-14 päivää) ja toivotaan, ettei mitään komplikaatioita tule. Kolmen viikon päästä tehdään raskaustesti ja toivotaan negatiivista tulosta (kuinka nurinkurista!). Sen jälkeen mietitään sitten jatkoa.
Fyysinen puoli alkaa olla kunnossa. Muutama päivä täytyy ottaa rauhallisemmin ja sen jälkeen palata normi päivänjärjestykseen, voinnin mukaan tietysti. Henkinen puoli parantunee ajan kanssa. Olo on tällä hetkellä tyhjä ja mitäänsanomaton. Olen turta.
Supistukset alkoivat kello 23.45, jolloin niihin heräsin, enkä sen jälkeen enää saanut nukuttua. Siirryin olohuoneeseen, että mies-parka saisi edes vähän nukuttua, vaikkakin huonosti kuullessaan ähinäni ja puhinani. Jossain vaiheessa kipu kävi niin kovaksi, että jo hetken mietin, että onko se normaalia? Olin vähällä soittaa päivystykseen, mutta sitten ajattelin, että se on vaan nyt kestettävä. Supistuksen tullessa, käperryin mahdollisimman tiukalle kippuralle ja vaan puuskutin ja odotin, koska se menee ohi. Supistuksia tuli koko ajan. Juuri kun yksi loppui, seuraava jo alkoi. Neljän aikaa yöllä menin kuumaan suihkuun ja olin siellä tunnin. Lämmin vesi auttoi viemään ajatukset pois kivusta.
ERITEVAROITUS!
Noin klo 5.45 tunsin, että nyt tulee. Pikaisesti vessaan ja ensin lorinan saattamana pelkkää nestettä pönttöön ja tämän jälkeen "mytty", joka minun oli paperilla nykäistävä pönttöön emättimen suulta. En halunnut sitä tarkemmin tutkia tai katsella, silmät kiinni vedin pöntön. Kivut loppuivat kuin seinään ja kun vielä 20 minuutin kuluttua tuli pienesti raskausmateriaalia ulos, ajattelin, että se olisi tässä. Päätettiin kuitenkin lähteä sairaalaan tarkistukseen ja siellä ultrassa totesivat, että raskausmateriaalia on edelleen jäljellä ja kaavinta olisi tehtävä. Onneksi ihana mieheni oli kanssani koko päivän.
Vihdoinkin kello 13 pääsin saliin ja kello 14 olin jo takaisin osastolla. Itkut itkettyäni, olin helpottunut, että se oli tehty ja toivottavasti ohi kokonaan. Kotiin päästiin 15.30.
Nyt odotellaan jälkivuodon loppumista (n. 10-14 päivää) ja toivotaan, ettei mitään komplikaatioita tule. Kolmen viikon päästä tehdään raskaustesti ja toivotaan negatiivista tulosta (kuinka nurinkurista!). Sen jälkeen mietitään sitten jatkoa.
Fyysinen puoli alkaa olla kunnossa. Muutama päivä täytyy ottaa rauhallisemmin ja sen jälkeen palata normi päivänjärjestykseen, voinnin mukaan tietysti. Henkinen puoli parantunee ajan kanssa. Olo on tällä hetkellä tyhjä ja mitäänsanomaton. Olen turta.
torstai 15. maaliskuuta 2012
How much more can I take?
Kävin tänään päivystyksessä koska kohdun tyhjennys ei ole lähtenyt käyntiin lääkkeistä huolimatta. Diagnoosi: Epäonnistunut lääkkeellinen tyhjennys. Tuntuu, että sana epäonnistunut kulkee mukanani kuin kulkutauti. Kuinka paljon tässä pitää vielä kestää?
Lääkäri kertoi, että 20 %:ssa tapauksia lääke ei tehoa, ja kuinkas ollakkaan, taas kuulutaan siihen vähemmistöön... Miten kohdallani yksikään asia ei voi mennä niin kuin pitäisi? Niin kuin ei olisi jo tarpeeksi rankkaa ja vaikeaa muutenkin, niin sitten vielä tämä.
Huomenna kaavintaan.
Huokaus.
Lääkäri kertoi, että 20 %:ssa tapauksia lääke ei tehoa, ja kuinkas ollakkaan, taas kuulutaan siihen vähemmistöön... Miten kohdallani yksikään asia ei voi mennä niin kuin pitäisi? Niin kuin ei olisi jo tarpeeksi rankkaa ja vaikeaa muutenkin, niin sitten vielä tämä.
Huomenna kaavintaan.
Huokaus.
keskiviikko 14. maaliskuuta 2012
Miksi?
Nyt kun alan alkujärkytyksestä toipumaan, huomaan, että viha ja raivo nostavat päätään. Olen niin vihainen, vihainen kaikelle ja kaikille, mutta eniten ehkä itselleni, kuinka saatoin olla niin sinisilmäinen ja luottavainen? Kuinka en nähnyt, mitä on tulossa. Vai näinkö, mutta en välittänyt?
Tuntuu kuin olisin joutunut suuren huijauksen kohteeksi, olo on tyhmä ja petetty. Miten minun epäkelpo elimistöni saattoi pettää minut tällä tavalla? Onko paljon pyydetty, että edes yhdessä asiassa se toimisi kuten pitäisi? Miten se saattoi uskotella minulle v i i s i viikkoa, että kaikki on kuten pitää, vaikka ei todellakaan ollut?! Tuona viitenä viikkona raskauteni tuli minulle todelliseksi, tuona viitenä viikkona kerroimme suurimmalle osalle läheisiämme iloiset uutiset ja tuona viitenä viikkona minun ajatuksissani meistä kahdesta tuli me kolme.
Varhaisultrassa nähty syke sai minut uskomaan, että mikään ei voisi mennä enää pieleen. Todennäköisyys raskauden jatkumiselle normaalisti oli niin suuri, että vaikka pelkäsin pahinta, en todellakaan uskonut, että me kuuluisimme siihen huono-onniseen 10 %:iin, joille käy huonosti.
Perhesuunnitelun kotisivuillakin todetaan: "Kun sydämen syke on havaittu (yleensä 6. raskausviikon jälkeen) on raskaudella 90 % todennäköisyys jatkua normaalisti." My ass.
Itseäni olen piiskannut sinisilmäisyydesta, kuinka saatoin olla niin huijattavissa? Kuinka saatoin uskoa, että raskaus on kasvattanut vatsanympärystäni (repesihän housuista vetoketjukin!)
-vaikka olen muuten vain lihonnut. Kuinka muutama päivä ennen ultraa kuuntelin kotidopplerilla sydänääniä, ja löysinkin ne, -omat sydänäänet, pienokaisen sydän ei enää lyönyt. Kuinka raskaus väsytti minua - vaikka ainahan minä nukun, ja mitä kaikkea vielä?
Halusin tätä lasta niin paljon, että tulin sokeaksi sille, että jotain oikeasti voisi mennä vikaan. Vaikka pelkäsinkin, en oikeasti uskonut, että näin voisi käydä. Ei meille. Kuvittelin, että me olisimme jotenkin kaiken tällaisen yläpuolella, että kaiken kokemamme jälkeen, vihdoinkin voisimme nauttia elämän paremmista asioista. Ja nyt kaikki tämä on otettu meiltä pois, yhtäkkiä, lupaa kysymättä.
Tuntuu kuin olisin elämän käärmeet ja tikapuut -pelissä, jossa olen saanut hyvän alun ja päässyt kiipeämään muutamat tikkaat ylös ja sitten kohdalle osuu se pisin käärme, joka vie sinut takaisin lähtöruutuun. Surullista vain, että tässä pelissä en osaa olla hyvä häviäjä.
Tuntuu kuin olisin joutunut suuren huijauksen kohteeksi, olo on tyhmä ja petetty. Miten minun epäkelpo elimistöni saattoi pettää minut tällä tavalla? Onko paljon pyydetty, että edes yhdessä asiassa se toimisi kuten pitäisi? Miten se saattoi uskotella minulle v i i s i viikkoa, että kaikki on kuten pitää, vaikka ei todellakaan ollut?! Tuona viitenä viikkona raskauteni tuli minulle todelliseksi, tuona viitenä viikkona kerroimme suurimmalle osalle läheisiämme iloiset uutiset ja tuona viitenä viikkona minun ajatuksissani meistä kahdesta tuli me kolme.
Varhaisultrassa nähty syke sai minut uskomaan, että mikään ei voisi mennä enää pieleen. Todennäköisyys raskauden jatkumiselle normaalisti oli niin suuri, että vaikka pelkäsin pahinta, en todellakaan uskonut, että me kuuluisimme siihen huono-onniseen 10 %:iin, joille käy huonosti.
Perhesuunnitelun kotisivuillakin todetaan: "Kun sydämen syke on havaittu (yleensä 6. raskausviikon jälkeen) on raskaudella 90 % todennäköisyys jatkua normaalisti." My ass.
Itseäni olen piiskannut sinisilmäisyydesta, kuinka saatoin olla niin huijattavissa? Kuinka saatoin uskoa, että raskaus on kasvattanut vatsanympärystäni (repesihän housuista vetoketjukin!)
-vaikka olen muuten vain lihonnut. Kuinka muutama päivä ennen ultraa kuuntelin kotidopplerilla sydänääniä, ja löysinkin ne, -omat sydänäänet, pienokaisen sydän ei enää lyönyt. Kuinka raskaus väsytti minua - vaikka ainahan minä nukun, ja mitä kaikkea vielä?
Halusin tätä lasta niin paljon, että tulin sokeaksi sille, että jotain oikeasti voisi mennä vikaan. Vaikka pelkäsinkin, en oikeasti uskonut, että näin voisi käydä. Ei meille. Kuvittelin, että me olisimme jotenkin kaiken tällaisen yläpuolella, että kaiken kokemamme jälkeen, vihdoinkin voisimme nauttia elämän paremmista asioista. Ja nyt kaikki tämä on otettu meiltä pois, yhtäkkiä, lupaa kysymättä.
Tuntuu kuin olisin elämän käärmeet ja tikapuut -pelissä, jossa olen saanut hyvän alun ja päässyt kiipeämään muutamat tikkaat ylös ja sitten kohdalle osuu se pisin käärme, joka vie sinut takaisin lähtöruutuun. Surullista vain, että tässä pelissä en osaa olla hyvä häviäjä.
tiistai 13. maaliskuuta 2012
Surun murtama
Pahin pelkoni kävi toteen.
Eilisessä ultrassa ei näkynyt sykettä ei sikiötä. Alkion kehitys päättynyt raskausviikolla 7+4, vain kaksi päivää varhaisultran jälkeen. Jostain syystä epäkelpo elimistöni ei ole kohtua tyhjentänyt. Tänään se tehdään kotona lääkkeellisesti.
Miten helvetissä tässä näin kävi???
Miten tästä pitäisi jaksaa jatkaa eteenpäin?
Sielu on surusta suunniltaan.
Eilisessä ultrassa ei näkynyt sykettä ei sikiötä. Alkion kehitys päättynyt raskausviikolla 7+4, vain kaksi päivää varhaisultran jälkeen. Jostain syystä epäkelpo elimistöni ei ole kohtua tyhjentänyt. Tänään se tehdään kotona lääkkeellisesti.
Miten helvetissä tässä näin kävi???
Miten tästä pitäisi jaksaa jatkaa eteenpäin?
Sielu on surusta suunniltaan.
perjantai 9. maaliskuuta 2012
Tunnustuksia!
Kiitos Kahlaajatytölle sydäntä lämmittävästä tunnustuksesta. Tunnustus on blogini ensimmäinen ja ehkä siksi olen niin otettu, että se on minulle annettu.
1) Kerro linkin kera blogissasi, kuka lahjoitti sinulle tämän awardin.
2) Kirjoita seitsemän random faktaa itsestäsi.
3) Lahjoita tämä sama award 15 blogille/bloggaajalle.
1) Kerro linkin kera blogissasi, kuka lahjoitti sinulle tämän awardin.
2) Kirjoita seitsemän random faktaa itsestäsi.
3) Lahjoita tämä sama award 15 blogille/bloggaajalle.
Tarkoituksena olisi kertoa 7 satunnaista faktaa itsestäni. Hetken miettimisen jälkeen päätin kertoa sellaisia seikkoja, joista ehkä joku voisi minut tunnistaakin, mutta en anna sen häiritä itseäni. Toki olisi kiva tietää, jos joku tuttuni minut on tunnistanut.
Aloitetaan.
1. Mieheni on Brittiläinen, joten kyseisessä saarivaltiossa tulee vierailtua vuosittain, joskus useammankin kerran. Seuraavaan visiittiin on aikaa kolmisen viikkoa.
2. Edellisestä kohdasta johtuen, puhumme kotona englantia. Mieheni osaa sen verran suomea, kuin mitä turistit yleensä osaavat, kirosanat ja muutaman fraasin.
3. Lapsestamme tulee siis kaksikielinen. Äiti puhuu suomea ja isä englantia. En voi kuvitella suloisempaa kuin pikkuisen sanovan ensimmäisen kerran ”daddy”.
4. Olemme jo valinneet lapsellemme nimen sekä kummit. Brittiläiseen tapaan nimi paljastetaan heti synnytyksen jälkeen (meidän tapauksessa varmasti jo aikaisemmin).
5. Minulla on kuusi sisarusta ja he ovat tehneet minusta tädin kaksikymmentäkaksi kertaa.
6. Olen terve kuin pukki. Sairastelen hyvin harvoin. Kuumeesta muistan kärsineen ainoastaan kerran aikuisiällä. Viimeksi olen ollut sairas vuoden 2011 tammikuussa, ja silloinkin sairastin flunssan lomallani.
7. Olen aikuisikäni toisessa työpaikassani sekä toisessa parisuhteessani. Tästä voi päätellä, että tutut ja turvalliset rutiinit ovat minulle tärkeitä ja ohjaavat elämääni. Mieheni on enemmän spontaanimpi, joten se tuo toisinaan mukavaa vaihtelua elämään (- kunhan vain ei liikaa…
).
Kas niin, siinä ne. Olipas yllättävän vaikeaa!
Tunnustus tulee laittaa eteenpäin, mutta minä laitan sen vain muutamalle blogille:
Ihmemaassa
Pienen pientä nyyttiä odotellen
Uusia askeleita
Varjoista valoihin
Äpylit ja päpylit
Aloitetaan.
1. Mieheni on Brittiläinen, joten kyseisessä saarivaltiossa tulee vierailtua vuosittain, joskus useammankin kerran. Seuraavaan visiittiin on aikaa kolmisen viikkoa.
2. Edellisestä kohdasta johtuen, puhumme kotona englantia. Mieheni osaa sen verran suomea, kuin mitä turistit yleensä osaavat, kirosanat ja muutaman fraasin.
3. Lapsestamme tulee siis kaksikielinen. Äiti puhuu suomea ja isä englantia. En voi kuvitella suloisempaa kuin pikkuisen sanovan ensimmäisen kerran ”daddy”.
4. Olemme jo valinneet lapsellemme nimen sekä kummit. Brittiläiseen tapaan nimi paljastetaan heti synnytyksen jälkeen (meidän tapauksessa varmasti jo aikaisemmin).
5. Minulla on kuusi sisarusta ja he ovat tehneet minusta tädin kaksikymmentäkaksi kertaa.
6. Olen terve kuin pukki. Sairastelen hyvin harvoin. Kuumeesta muistan kärsineen ainoastaan kerran aikuisiällä. Viimeksi olen ollut sairas vuoden 2011 tammikuussa, ja silloinkin sairastin flunssan lomallani.
7. Olen aikuisikäni toisessa työpaikassani sekä toisessa parisuhteessani. Tästä voi päätellä, että tutut ja turvalliset rutiinit ovat minulle tärkeitä ja ohjaavat elämääni. Mieheni on enemmän spontaanimpi, joten se tuo toisinaan mukavaa vaihtelua elämään (- kunhan vain ei liikaa…
).Kas niin, siinä ne. Olipas yllättävän vaikeaa!
Tunnustus tulee laittaa eteenpäin, mutta minä laitan sen vain muutamalle blogille:
Ihmemaassa
Pienen pientä nyyttiä odotellen
Uusia askeleita
Varjoista valoihin
Äpylit ja päpylit
Sattumoisin kaikki listaamani blogit ovat plussaneita ja vauvaa odotetaan saapuvaksi syksyllä, samoin kuin meilläkin.
torstai 8. maaliskuuta 2012
Sydänääniä?
Raskauteni tultua ilmi, ystäväni toi minulle Angelsounds:n kotidopplerin lainaksi. Äskettäin sitä huvikseni kokeilin ja pitkän hapuilun jälkeen alavatsalta vasemmalta puolelta kuului selkeää jumputusta! Voiko se olla mahdollista? Pyysin miestänikin kuuntelemaan ja hänkin on sitä mieltä, että pikkuinen se siellä olisi. Toki on mahdollista, että oma sydänääni kaikuu jostakin, tosin tämä jumputus kuuluu vain tietystä paikasta, ei ylempää eikä alempaa.
Oli miten oli, minulle ne ovat vauvan sydämenlyöntejä. Ihanampaa ääntä saa hakea!
rv 11+3
Oli miten oli, minulle ne ovat vauvan sydämenlyöntejä. Ihanampaa ääntä saa hakea!
rv 11+3
tiistai 6. maaliskuuta 2012
Vaatekriisi
Aamulla iski kunnon vaatekriisi kun lemppari-työhousuista ratkesi vetoketju! Ihan jo raskauden alusta asti on ollut turvotusta ja vatsan paisumista, ja nyt ilmeisesti housujen nappi-vetoketju-osasto sai tarpeekseen jo pitkään jatkuneesta pingotuksesta ja sanoi sopimuksensa irti!
Olin toivonut, että vähän kauemmin olisin omissa ( normaaleissa) vaatteissani saanut kulkea. Edes sitten np-ultraan asti (ensi maanantaina), sen jälkeen olen antanut itselleni luvan alkaa tekemään pieniä, tarpeellisia (ja tarpeettomia)hankintoja, kuten äitiysvaatteita, y l i s ö p ö j ä vauvanvaatteita ja ylipäätään vauvantarvikkeita, joita jossain vaiheessa tarvitaan.
Nyt on siis edessä ainakin työhousujen osto. Olen niitä käynyt jo kaupungilla katselemassa, mutta ihmeen vähissä liikkeissä on erikseen äitiysvaateosastoa. Olen käynyt läpi ainakin Seppälän, Kappahlin, Lindexin, Halosen, Anttilan ja mitähän muita vielä? H&M:ssä taitaa olla jonkinnäköinen äitiysvaateosasto mutta pikaisen pyörähdyksen jälkeen toivon löytäväni housuni jostain muualta. Inhoan housujen ostoa täällä koto-Suomessa kun olen niin epäsuhtainen vartaloltani, että järjestäen aina joudun housuja lyhentämään, kaventamaan, leventämään ja mitä milloinkin. Siksi esimerkiksi vaatteiden osto netistä ei onnistu. Hermohan siinä menee kun joutuisi tilaamaan viidet eri kokoiset ja sitten niiden haku postista, sovitus kotona, palautuksen tekeminen (joka minulta varmasti jäisi tekemättä ja sitten omistaisin viidet parit housuja, joista yhdetkään ei istu hyvin), ja, ja, ja, ei. Vaatteiden hankinta netistä ei vaan ole minua varten.
Kaikista ideaalein ratkaisu olisi, jos voisin odottaa housujen (tai ylipäätään äitiysvaatteiden) kanssa vielä kolmisen viikkoa. Sitten olisi tiedossa viikon mittainen loma tuolla Brittein saarilla, ja siellähän on tällaisen lyhyenlännän ostosparatiisi! Kokoja on laidasta laitaan, on lyhyelle, normaalipituiselle, erittäin pitkälle, laihalle, normaalipainoiselle, ylipainoiselle ja ihan mitä vaan näiden väliltä! Itse löydän sieltä housuni vaivatta, ja parasta on, että ne istuvat ilman minkäänlaisia korjauksia! Halleluja!
Katsotaan miten tässä käy...
rv 11+1
EDIT: Pakkohan se oli netistä sitten tilata housut, ja niitä parhaillaan odotan postista. Toivotaan, ettei tule turhaan sovitus-vaihto-palautus-rumbaa, vaan saisin kertalaakista hyvät työhousut.
Olin toivonut, että vähän kauemmin olisin omissa ( normaaleissa) vaatteissani saanut kulkea. Edes sitten np-ultraan asti (ensi maanantaina), sen jälkeen olen antanut itselleni luvan alkaa tekemään pieniä, tarpeellisia (ja tarpeettomia)hankintoja, kuten äitiysvaatteita, y l i s ö p ö j ä vauvanvaatteita ja ylipäätään vauvantarvikkeita, joita jossain vaiheessa tarvitaan.
Nyt on siis edessä ainakin työhousujen osto. Olen niitä käynyt jo kaupungilla katselemassa, mutta ihmeen vähissä liikkeissä on erikseen äitiysvaateosastoa. Olen käynyt läpi ainakin Seppälän, Kappahlin, Lindexin, Halosen, Anttilan ja mitähän muita vielä? H&M:ssä taitaa olla jonkinnäköinen äitiysvaateosasto mutta pikaisen pyörähdyksen jälkeen toivon löytäväni housuni jostain muualta. Inhoan housujen ostoa täällä koto-Suomessa kun olen niin epäsuhtainen vartaloltani, että järjestäen aina joudun housuja lyhentämään, kaventamaan, leventämään ja mitä milloinkin. Siksi esimerkiksi vaatteiden osto netistä ei onnistu. Hermohan siinä menee kun joutuisi tilaamaan viidet eri kokoiset ja sitten niiden haku postista, sovitus kotona, palautuksen tekeminen (joka minulta varmasti jäisi tekemättä ja sitten omistaisin viidet parit housuja, joista yhdetkään ei istu hyvin), ja, ja, ja, ei. Vaatteiden hankinta netistä ei vaan ole minua varten.
Kaikista ideaalein ratkaisu olisi, jos voisin odottaa housujen (tai ylipäätään äitiysvaatteiden) kanssa vielä kolmisen viikkoa. Sitten olisi tiedossa viikon mittainen loma tuolla Brittein saarilla, ja siellähän on tällaisen lyhyenlännän ostosparatiisi! Kokoja on laidasta laitaan, on lyhyelle, normaalipituiselle, erittäin pitkälle, laihalle, normaalipainoiselle, ylipainoiselle ja ihan mitä vaan näiden väliltä! Itse löydän sieltä housuni vaivatta, ja parasta on, että ne istuvat ilman minkäänlaisia korjauksia! Halleluja!
Katsotaan miten tässä käy...
rv 11+1
EDIT: Pakkohan se oli netistä sitten tilata housut, ja niitä parhaillaan odotan postista. Toivotaan, ettei tule turhaan sovitus-vaihto-palautus-rumbaa, vaan saisin kertalaakista hyvät työhousut.
perjantai 2. maaliskuuta 2012
Pelkään
Taas alkaa pelko nostaa päätään. Reilu viikko vielä np-ultraan ja kauheat möröt pyörii mielessä, mitä jos kaikki ei olekaan hyvin? Mitä jos pienokainen onkin menehtynyt jo aikaa sitten? Mitä jos ultratäti ilmoittaakin, ettei mitään ole tehtävissä? Järki, ja sydänkin, sanoo, että turhaan murehdin, että suurella todennäköisyydella kaikki on hyvin mutta silti jostain hiipii mieleen pelko.
Ehkä se on pelkoa, koska kaikki on tähän mennessä mennyt niin kovin hyvin. Ylipäätään koko raskautuminen tapahtui kovin yllättäen ja nopeammin kuin olisin voinut kuvitella. Itse olin valmistautunut henkisesti pidemmäänkin odottamiseen. Ehkä koen huonoa omaatuntoa, että olen niin onnekkaassa asemassa, ettei minun tarvinnut käydä läpi vuosien hoitoja ja pettymyksiä. Mutta voinko todella olla niin onnekas?
rv 10+4
Ehkä se on pelkoa, koska kaikki on tähän mennessä mennyt niin kovin hyvin. Ylipäätään koko raskautuminen tapahtui kovin yllättäen ja nopeammin kuin olisin voinut kuvitella. Itse olin valmistautunut henkisesti pidemmäänkin odottamiseen. Ehkä koen huonoa omaatuntoa, että olen niin onnekkaassa asemassa, ettei minun tarvinnut käydä läpi vuosien hoitoja ja pettymyksiä. Mutta voinko todella olla niin onnekas?
rv 10+4
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Yhteistä matkaa takana
Onnentäyttymystä odotellessa
