Joulun taikaa

Sydämessä pienessäkin

asuu Joulun taika.

Pysähdy siis Sinäkin,

nyt on juhlan aika.

Ihanaa, rauhallista ja tunnelmallista Joulun aikaa kaikille!

 

Lahjuksia

 

Ystäväni ei malttanut enää kauempaa pitää tätä aarretta itsellään vaan antoi sen meille hyvin menneen ultran jälkeen. Mieheni suurena jalkapallon ystävänä on myös haltioissaan saamastamme lahjasta. :)

Tarkistusultra

Tänään oli tarkistusultra. Jännitti niin kovaa, että verenpainekin oli pilvissä! Ei siinä turhia juteltu vaan heitettiin vaatteet pois ja kiivettiin tutkimuspöydälle. Lääkärillä oli mukana opiskelija, jonka läsnäolosta kysyttiin etukäteen. En hennonnut kieltäytyä, vaikka mielessä kävi, että mitä jos kaikki ei olekaan kunnossa... Lääkäri ensin tunnusteli kohdun ja kertoi sen vastaavan viikkoja. Sitten tutki kohdun kaulan ja pyysi opiskelijaa katsomaan, miltä näyttää synnyttämättömän naisen kohdunsuu... Nice.
Vihdoinkin pääsimme ultraamaan. Lääkäri oli hetken hiljaa, kunnes sanoi: "täällä näyttää hyvältä" ja käänsi monitorin niin, että mekin mieheni kanssa näimme sen. Siellä se pienokainen oli! Sydän jumputti ja saimme kuulla sen! Pää, vartalo ja kädet oli erotettavissa ja miten ihmeellistä olikaan kun hän innostui liikkumaan. Ihan uskomatonta! Kyyneleitäkin vuodatettiin, mutta tällä kertaa onneksi helpotuksesta. Kaikki on hyvin.

Tämän myötä sain joulurauhan ja voin hyvällä mielellä juhlia sukulaisten kanssa. Ensi joulu onkin sitten täysin erilainen... <3

Rv 10+1

Kuulumisia

Päivä päivältä ja viikko viikolta varmuuteni tämän raskauden kanssa kasvaa. Edelleenkään odotus ei ole huoletonta enkä siitä osaa nauttia, mutta jonkinlaista uskoa kuitenkin on havaittavissa, että tällä kerralla tämä onnistuu.

Neuvolaan sain soitettua ja neuvolantäti (joka tosin on varmaankin minua nuorempi :D) oli tosi mukava ja ymmärtäväinen. Koska aikatauluni on loppuvuoden kovin kiireinen päädyimme tekemään ensihaastattelun puhelimessa, jonka yhteydessä hoitaja teki lähtetteet ultraan sekä verikokeisiin, ja sovimme tapaavamme tammikuun puolella np-ultran jälkeen.

Np-ultran sain sovittua hienosti heti seuraavalle päivälle kun reissusta palaamme, joka samalla sattuu olemaan viimeinen lomapäivä. Tähän tuntuu kuitenkin olevan vielä ikuisuus, joten tiedustelin neuvolasta, että onko mahdollista käydä ennen matkaa tarkistus-ultrassa, ihan vaan saadakseni mielenrauhan jouluksi ja uudeksi vuodeksi. Neuvolassa oltiin kovin ymmärtäväisiä ja pääsen tarkistusultraan neuvolaan vielä ensiviikolla. Huh, helpotusta!

Yleinen fiilis kyllä on, että kaikki olisi kunnossa mutta haluan varmistaa sen vielä. Sitten voin ehkä vähän hengähtää ja uskaltautua haaveilemaan, että tämä oikeasti tapahtuisi meille.

Uskomatonta, että eletään jo 10. raskausviikkoa! Kunpa vaan seuraavat 7 kuukautta menisivät yhtä nopeasti...

Rv 9+5

Hissukseen

Hiljaiseloa olen vietellyt täällä blogin puolella. Edelleen epävarmuus vaivaa ja siksi olen yrittänyt olla ajattelematta koko asiaa. Mahdotontahan se on mutta ehkä siksi täällä blogissa on ollut niin hiljaista. En jaksa kirjotella niitä samoja tunteita, joita tässä on ollut jo viikkotolkulla, riittää kun omassa päässä ajatukset kulkevat samaa rataa. Mies on selkeästi positiivisemmalla mielellä ja sanoikin eilisiltana, että hänellä on hyvä tunne tästä. Kunpa voisin sanoa samaa. Edelleen joka vessareissulla tarkistan, ettei verta tule ja jokainen vatsakramppi saa ajattelemaan pahinta.

Neuvolaan en ole vielä saanut yhteyttä, siellä ei olla oltu paikalla koko viikkona. Vähiin käyvä aika huolettaa, sillä jouluksi matkaamme miehen kotiseudulle ja kotiudumme vasta tammikuun puolella. Noihin viikoihin osuu sopivasti np-ultran aika. Toki se on varmasti sovittavissa ja järjestettävissä mutta se edellyttäisi ensin siellä neuvolassa käyntiä...

Itsellä työkiireet edelleen jatkuvat ja tulevana viikkona edessä on neljän päivän työmatka. Työmatkat on nyt muutenkin rasittavia mutta sitten kun siihen lyödään päälle vielä 24/7 etova olo, niin se tuntuu suorastaan rangaistukselta. Pahoinvoinnista ollaan kärsitty siis jo pari viikkoa, muistaakseni 6+ -viikkolla alkoi. Kaikki ruoka tuntuu etovan mutta toisaalta jos ei syö mitään, niin etoo kahta kauheammin. Loppupeleissä olen tyytyväinen oireisiini, se saa vakuuttumaan, että kaikki on niin kuin pitää. Pahoinvointi, nännien arkuus, väsymys ja hajuherkkyys ovat tämän hetken oireita. Onneksi mikään ei ole niin rajuna, että estäisi työnteon tai muun normielämän.

Kahdelle lähimmälle ystävälleni olen raskaudesta kertonut mutta muuten asiasta puhuminenkin ahdistaa. Mies on kertonut perheelleensä ja he ovat tottakai erittäin onnellisia puolestamme. Itse en ole saanut kerrottua perheelleeni, ja mitä enemmän aikaa kuluu, sen vaikeampaa se on. No, jos kaikki hyvin menee, niin eihän tämä keneltäkään jää huomaamatta.

Nyt nauttimaan viikonlopusta ennen kiireistä työviikkoa. Onneksi loman alkuun on vain kaksi viikkoa! Sitä odotellessa.

rv 8+4

Varhaisultra

Varhaisultrassa oltiin tänään ja siellä kaikki oli hyvin! Alkio on siellä missä pitääkin, sydän lyö ja koko vastasi meneillään olevia viikkoja. Jostain syystä en vaan osaa lakata murehtimasta. Mietin vain, että viime kerrallakin kaikki oli tässä vaiheessa hyvin, ja pari päivää myöhemmin niin toisin...

Kysyin toisesta ultramahdollisuudesta mutta lääkäri sanoi, ettei sille ole perusteita. Että hän ymmärtää minun huoleni mutta he eivät voi ottaa minua  lisäultraan kun kaikki on juuri niin kuin pitää.

Ehkä nyt vain yritän parhaani sopeutua ajatukseen, että tämä tällä kerralla onnistuisikin.

Kun katson mukaani saamaani ultrakuvaa, jossa on tämä pienen pieni hahmo, niin mieleni täyttää usko ja toivo, että tämä viimeinkin meille tapahtuisi.

Kaiken tohinan keskellä unohdin soittaa neuvolaan ja varata ajan ensikäynnille. Kerkeehän sitä huomennakin.

Tällä hetkellä kaikki hyvin ja se on hyvä se.

Rv 7+6

Varhaisultra...

...sovittuna päivälleen kahden viikon päähän. Pelkkä ajatuskin ahdistaa. Silloin pitäisi olla rv 7+6 ja sykkeiden jo näkyä. Mutta en halua tietää. Haluan vain työntää pääni pensaaseen ja olla autuaan tietämätön kaikesta pahasta. Extra-jännitteen päivään tuo se, että oli tilanne mikä tahansa, lähden päivän päätteeksi kahden päivän työmatkalle... Ahdistaa.

Murehdinko liikaa?

Perjantaina tein aamusta vielä uuden testin, ihan vain nähdäkseni vaihtuuko viikot testissä. Pian ikkunaan ilmestyikin "raskaana 2-3". Huh. Pieni helpotus. Jotain ainakin siellä tapahtuu.

Missasin perjantaina sitten sen hoitajan soiton, kun juuri soittohetkellä istuin palaverissa. Oli jo niin myöhäinen iltapäivä, etteivät soittaneet takaisin. Maanantaina sitten. Harmittaa vaan, kun olisin sen ajan varhaisultraan saada varattua. Vähän ahdistaa koko varhaisultra. Mitä jos kaikki ei olekaan hyvin?

Kahden viikon päästä alkaa mieletön rumba töissä, joka kestää aina jouluun saakka. Tänä aikana matkustan ympäri maan niin, että olen viikosta vain 1-2 päivää kotona. Pelko siitä, että jotain tapahtuu reissussa, on hirveä. Kauhukuvat siitä, että istun yksin jossain hotellissa kun keskenmeno alkaa, painaa mieltä. Tai vaikka keskenmeno saisikin alkunsa kotona ollessani, en töiden puolesta voisi jäädä sairaslomalle. Vaikka työt nyt siinä viimeisenä olisi mielessä.

Ehkä vaan mietin ja murehdin liikaa. Niin kuin ystäväni kysyi: oletko miettinyt kertaakaan, että tällä kertaa kaikki menisikin hyvin? Niin. Enpä uskalla moisesta kuin vain haaveilla.

Onneksi viikko sitten kotiutunut koiruli pitää kiireisenä ja ajatukset toisaalla. Ensimmäiset yöt valvottiin, kun ikävä oli niin kova. Aamuyöstä pikkuinen kuitenkin rauhoittui koppaansa sänkyni viereen. Nyt menee jo paremmin. Ulkoiltua tulee enemmän ja lenkitykset ovatkin hyödyksi niin koiralle kuin emännällekin. Pientä eroahdistusta on ilmassa, joten kovasti opetellaan yksinoloa. Hyvä tästä varmasti tulee. Lähdenkin tästä taas lenkille!

Kel´onni on, se onnen kätkeköön

En osaa purkaa tuntojani sanoiksi. Olen koko viikon yrittänyt olla ajattelematta koko asiaa (huomaatteko, en voi edes kirjoittaa sitä sanaa!) peläten, että jos sen ääneen sanon, vaikka ihan vain itselleni, niin se otetaan minulta pois. Joka vessareissulla toivon, ettei verta pyyhkiytyisi paperiin, vaikka tiedänhän minä jo kokemuksesta, ettei se verettömyys vielä mitään tarkoita. Asiat saattaa silti olla huonosti vaikka verta ei tulekaan.

Oireita ei juurikaan ole jos väsymystä ja vatsan juilimisia ei lasketa. Yksi oire on ylitse muiden ja siihen turvaudun kuin hukkuva köydenpätkään: rintojen arkuus. Kyse ei ole kivusta vaan enemmänkin painon tunteesta, kivistyksestä. Pitkin päivää kokeilen aina vaivihkaa, että vieläkö kivistää. Laitan kädet rinnalleni puuskaan, jolloin väkisinkin sen tunnen. Nojaan työpöytääni, jolloin en voi olla sitä tuntematta. Ajan tarkoituksella pyörällä töyssyistä niin että tuntuu. Yöllä käännyn vatsalleni vain tunteakseni, että edelleen tuntuu.

Vaikka olen pyrkinyt olemaan ajattelematta koko asiaa, olen kuitenkin kerennyt jo kaikkea ajattelemaan, ja haaveilemaan. Aina kuitenkin palaan takaisin ajatukseen, ettei vielä kannata innostua, että ehkä en saa pitää tätäkään pientä.

Huomenna on odotettavissa hoitajan soitto klinikalta ja varhaisultrasta sopiminen. Pelottaa. Pelottaa, kun tiedän ettei se varhaisultrakaan vielä mitään tarkoita. Kaikki saattaa olla siellä hyvin ja seuraavassa hetkessä ei olekaan. Miten pienestä kaikki onkaan kiinni.

Jos kaikki menee hyvin

Kiitos kaikille teille ihanille kannustavista kommenteistanne ja onnitteluista. Olemme mieheni kanssa varovaisen onnellisia mutta myös huolissamme.

Pelko on asettunut asumaan rintaani ja käyn mielessäni jatkuvasti läpi eri vaihtoehtoja, mitä kaikkea voikaan mennä vikaan. Kemiallinen. Kohdunulkoinen. Tuulimuna. Keskenmeno. Kohtukuolema. Kamalia kohtaloita ja silti toisille niin todellisia. Sen vähän mitä olen uskaltanut miehen kanssa aiheesta keskustella, päättyy aina sanoihin: "siis jos kaikki menee hyvin". En uskalla edes ajatella, että kaikki menisi niin kuin pitäisi ja ensi kesänä meitä olisikin kolme. Kuulostaa kovin vieraalta. Olo on kovin haavoittuvainen ja varovainen. Viime kerrasta oppineena tuntuu,  etten halua kertoa tästä vielä lähipiirillenikään, vaikka tiedän heidän uutisia malttamattomina odottavan. Joutuvat odottamaan vielä vähän pidempään.

Nyt täällä eletään päivä kerrallaan ja jokaisella vessareissulla toivotaan, ettei pyyhittäessä paperiin ilmesty punaista. Lutinus-puikot aiheuttavat "vuodon tuntua" ja se saa sydämen jättämään lyöntejä välistä ja pakottaa ryntäämään vessaan. Oireita kuulostelen jatkuvasti. Niin kauan kuin on vatsan vihlomista, rintojen kivistystä ja väsymystä, on myös toivoa. Tulen myös testaamaan viikkonäyttöisellä testillä ensi viikolla, ihan vain nähdäkseni vaihtuvatko viikot.

Ensi perjantaina hoitaja soittaa klinikalta ja silloin luultavasti sovitaan aika varhaisultraan. Siinä siis ensimmäinen etappi. Ensimmäinen monesta. Luultavasti vaadin päästä ylimääräisiin ultriin. Pelko siitä, että historia toistaa itseään on suuri.

Päivä kerrallaan.


Kunpa kaikki menisi hyvin.

When you least expect it...

Kädet tärisee, sydän hakkaa ja vatsassa velloo. Kuva puhukoon puolestaan:

"Pregnant 1-2"

Epäusko on vallannut mielen, voiko tämä tosiaan olla totta? Tapahtuuko tämä minulle? Olenko raskaana? Onko tämä vain pilaa? Miten tässä käy? Saammeko vihdoinkin onnellemme täyttymyksen? Tästä se piina vasta alkaa. 

Kliseistä

Työ on pitänyt kiireisenä, enkä oikeastaan piinaamaankaan ole ehtinyt. Ihan piti miettiä, että missä mennään. Tänään siis dpo 7 ja vielä toinen mokoma edessä. Tuntemuksia ei ole, lähinnä olen jo valmiiksi asennoitunut, ettei tästäkään mitään tule. Ihan hirveästi se ei edes masenna eikä mieltä pahenna. Syy tähän on kovin kliseinen: meille tulee koira. Kliseinen siksi, että eikö aina kaikkia lapsettomia kehoteta hankkimaan koira?

Ihan hetken mielijohteesta ei kuitenkaan ole kyse, vaan ajatus on muhinut jo pitkään. Mies on halunnut koiraa jo pitkään, mutta vasta keväisen muuton vuoksi koemme, että nyt meillä on tarjota hyvät olosuhteet lemmikille. Lisäksi on pitänyt miettiä itsekseen paljon ja hartaasti koiran merkitystä ja sen tuomia muutoksia. Minulla ei ole koskaan ollut koiraa mutta miehelläni sen sijaan on aina ollut koira perheessä.

Vaikka koira ehkä edustaakin jonkinlaista vauvan korviketta, jotakin josta voin pitää huolta ja hoivata, olen myös itselleni tehnyt selväksi, että vauvan mahdollinen tulo tulevaisuudessa  ei vaikuta koiran asemaan perheessämme. Koira tulee jäädäkseen.

Ajatukset pyörivät paljon tuon uuden perheenjäsenen ympärillä. En malttaisi odottaa, että päästään tutustumaan toisiimme ja lähiseudun lenkkipolkuihin. Käymään koirapuistoissa ja tottelevaisuuskoulussa. Ihana, suloinen karvakuono, jota saan pian rapsuttaa, kupsuttaa ja pitää hyvänä sydämeni kyllyydestä.

On tuntunut ihanalta ajatella jotain ihan muuta kuin ovulaatiota, kiertopäiviä, oikeaa ajoitusta,  limakalvoa, raskaustestejä ja pettymyksiä. Ehkä tässä vielä käykin niin kliseisesti, että kun emme asiaa ajattele emmekä väkisin yritä, niin sitten tärppäisikin. Näinhän ne viisaammat aina sanovat. Yeah right!

Viikon päästä saamme perheeseemme uuden jäsenen. Samalla selviää, että kasvaako se entisestään.

3. inseminaatio

Kolmas, ja viimeinen, inssi siis suoritettu. Toiveet eivät ole kovin korkealla onnistumisen suhteen vaikkei se tietenkään mahdotontakaan ole.

Munasolu ja limakalvo näyttivät hyviltä. Munasolu on 20mm ja kohdun limakalvokin oikein sopiva. Miehen sperma taasen oli huonoakin huonompi. Osasyy tähän on pidättyvyysajan pitkittyminen. Normipidättyvyysaikahan on 3-5 päivää, mutta koska ovulaatiota jouduttiin odottaa ja se bongattiin vasta kp 18, oli sperma jo 7 päivää vanhaa. Lääkäri sanoi, että tämä selittäisi huonon tuloksen. Pesun jälkeen jäljellä oli pitkälti alle 1milj. siittiöitä (olisiko ollut peräti 0,2milj. eli ei mitään). Saimme kehotuksen touhuilla kotona illalla ja aamulla, jotta saadaan lisää siittiöitä kehiin. Lisäksi lääkäri kirjoitti keltarauhashormonia aloitettavaksi dpo 3, kierron loppuun saakka, tukemaan mahdollisesti alkavaa raskautta, I wish...

Jotenkin ironista, että kun mulla saadaan pelit ja vehkeet toimimaan, niin miehellä alkaa reistailemaan. Ei se auta. Näillä mennään.

Jos tulosta ei synny tästäkään kierrosta, niin siirrymme ivf-jonoon. Jono on sen 6 kk mutta meidän onneksemme, ei ole mahdotonta onnistua kotikonstein. Joten puoli vuotta aikaa yrittää kotona, ja jos ei sittenkään ole mitään viitteitä raskaudesta, niin uskon, että olen varmasti valmis ivf-hoitoihin.

Tulihan se sieltä

Juuri kun olin valmis luovuttamaan ja siirtää katseeni ensikiertoon, niin tänä aamuna testissä koreili hymynaama :) Miehen kanssa jo eilen illalla juteltiin, että maanantaina soittelen klinikalle ja pyydämme päästä ivf-jonoon, kun ei tästä nyt ole tulosta tulossa.

Kp 18 ja mietityttää onkohan tämän kierron parasta ennen -päiväys jo mennyt... Munasolut liian kypsiä, sperma liian vanhaa ja limakalvokin rapistumassa...? Noh, näillä mennään.

Aamupäivällä vuorossa lucky number three!

Tekstiviesti ystävältä

Maanantai-aamun tekstailuja sydänystävän kanssa:

ystävä: "Onks meillä tänään ovulaatio?"
minä: "Ei tänäänkään mutta toivottavasti huomenna"
ystävä: "No hyvä, ehtii se limakalvokin paksuuntua!"

Monesti ollaan tämän ystävän kanssa mietitty, että kuinkahan moni tosissaan tietää ystävänsä limakalvon paksuudesta ja ovulaation ajankohdasta.

Tämä ystävä on ollut todellinen tuki tämän projektin aikana. Hänen kanssaan ollaan itketty, naurettu, jännitetty ja masisteltu.

Ystäväni tietää, että kirjoitan tätä blogia mutta ei lue tätä, koska haluaa, että minulla on paikka, jossa voin anonyymisti kirjoittaa tuntemuksistani. Samasta syystä en ole halunnut kertoa hänelle blogini nimeä tai osoitetta (niin kuin en ole kertonut kenellekään muullekkaan). Mutta jos joskus päätänkin osoitteen hänelle antaa, tai hän muuten vaan tänne eksyy ja minut tunnistaa, niin haluaisin kertoa hänelle, että rakastan häntä ihan mahdottomasti ja olen äärimmäisen kiitollinen ystävyydestämme. Uskon vakaasti, että me olemme ystäviä lopun elämäämme. <3

Ystävän kanssa jaetaan ilot ja surut - ja tässä tapauksessa kohdun limakalvon paksuuskin!

Kunpa huomenna saisin laittaa ystävälleni viestin. "Tänään meillä ovuloidaan! :)"

Ei vieläkään

Ovulaatio loistaa poissaolollaan ja eletään kierron 16:sta päivää! Ihmetyksiä on ilmassa: missä se ovulaatio oikein viipyy???

Tsekkasin kalenterista viimeisen puolen vuoden kierrot ja ovulaation ajankohdat:

toukokuu: kierto: 32 ovis kp 17
kesäkuu: kierto 30 ovis kp 14
heinäkuu: kierto 29 ovis kp 13
elokuu: kierto 31 oviskp 12
syyskuu: kierto 31 ovis kp 16
lokakuu: kp ?

Eli ei kovin tasaiselta näytä, joten voi hyvinkin vielä ovis ilmaantua vaikka huomenna, kp 17. Mielessä on käynyt myös mahdollisuus ovuloimattomaan kiertoon. Eikö niitäkin ole? Tosin itselle ei ole ollut sen jälkeen kun Femarit aikoinaan aloitin, vaan kierto on pysynyt vauhdissa, eikä Terolutejakaan ole tarvittu enää kuukautisia käynnistämään.

Alavatsalla jomottelee, ihan kuin siellä jotain tapahtuisikin. Voiko olla, että testailusta huolimatta, ovis on päässyt karkuun? Olen kuitenkin testannut kp 12 alkaen aamuisin aina samaan aikaan. Voisiko olla, että ovis olisi näkynyt tuon 24 h aikana, joka siis on kulunyt seuraavan testin tekoon? Eli ei näyttäisikään sitä aamulla, kun testin olen tehnyt, vaan ehkä jossain kohdin päivää, ja seuraavaan aamuun mennessä lh-huippu olisi jo mennyt ja taas testi näyttää negatiivista?

Turhautumista ilmassa. Juuri kun ajattelin, että hoidetaan se kolmas inssi pois alta, että päästään tositoimiin, niin ei. Ei tietenkään mikään voi mennä niin kuin suunnittelee. Tosin jos jotain tässä olisi pitänyt oppia, niin sen, ettei näitä asioita suunnitella. Tapahtuu mitä tapahtuu.

Odotellaan.

Odottelua

Kp 14 ja hymynaama kadoksissa. Ei hirveästi tuntemuksia muuta kuin pientä jomottelua vasemmalla puolella alavatsaa. Ehkäpä sieltä ovis olisi tuloillaan, toivottavasti. Malttia, malttia...

Kuukaudesta toiseen

Täällä elämä etenee kahden viikon sykleissä: menkkojen alkamisesta alkaa kaksiviikkoinen, jolloin alun pettymyksen jälkeen en jaksa edes ajatella koko lapsettomuutta. Suljen korvani, silmäni ja ajatukseni aiheelta ja yritän elää niin kuin muutkin ihmiset. En stressaa kiertopäivistä, oikein ajoitetusta seksistä tai siitä, että onnistutaanko me koskaan. Noina kahtena viikkona ennen ovulaatiota elän elämääni tässä ja nyt, ja huomaan olevani jopa tyytyväinen. Tyytyväinen siinä määrin, etten siihen ajanjaksoon koe tarvitsevani vertaistukea, jota täältä blogimaailmasta muina aikoina haen. Tästä syystä blogini on hiljainen aina tämän kaksiviikkoisen.

Käyn kyllä lukemassa päivittyvän blogilistan, mutta vain pikaisesti, koska se ahdistaa. Ahdistun lukemisestani: siitä kun toisilla menee huonosti, ehkä vielä huonommin kuin minulla. Siitä kun toisilla on paha mieli ja harmittaa, se tarttuu minuun. Ahdistun positiivisista uutisista ja raskaustesteistä niin, että kurkkua kuristaa. Eniten ehkä ahdistaa se, että täällä en pääse lapsettomuutta pakoon vaan kaikki täällä muistuttaa minua siitä mitä minulla ei vielä(kään) ole, ja se ahdistaa. Vaikka ymmärränhän minä, nämä ovat l a p s e t t o m u u s -blogeja (ainakin melkein kaikki lukemani) ja itse olen niitä päättänyt lukea, seurata ja jopa kirjoittaa.

Sitten on ne toiset kaksi viikkoa kuukaudesta: ovulaation jälkeiset neljätoista päivää. Aika, jolloin toiveet taas alkavat heräillä ja mahdottomasta tuleekin mahdollista. Aika, jolloin tarvitsen vertaistukea ja olen sitä pystyvä antamaan. Ajanjakso, jolloin seuraan tiiviisti kanssasisarien kuulumisia ja elämän käänteitä, kommentoiden ja aidosti parasta toivoen.

Ovulaatio lähestyy. On taas syytä uskoa ja toivoa, että seuraavan kahden viikon jälkeen kaikki muuttuu ja olen askeleen lähempänä unelmani toteutumista.

Tänään kp 12 (piti ihan tarkistaa kalenterista :) ) ja aamun ovulaatiotesti negatiivinen.
Kolmanteen, ja viimeiseen, inseminaatioon päästään toivottavasti alkuviikosta.

Sitten on tämä tie kuljettu. Kunpa se tuottaisi tulosta. Muuten edessä on siirtyminen IVF-hoitoihin.

Kukapa olisi uskonut?

Mitä seuraavaksi?

Kp 1 tänään. Meni sitten se viimeinenkin toivo, että testit valehtelisivat...

Menkat ovat runsaimmat sitten miesmuistiin ja alavatsalla edelleen jomottaa sekä tissejä kolottaa. Jotenkin on kuitenkin helpottavaa, kun tuntuu, että jotain hormonaalista kropassa tapahtuu. Josko nyt kroppa alkaisi elpyä viime keväästä ja toimia kunnolla. Vai elättelenkö vain toiveita? Se jää nähtäväksi.

Klinikalta soitetaan ensi viikolla. Pitäisi miettiä, miten halutaan tästä edetä. Seuraava askel olisi IVF, mutta se tuntuu jotenkin kovin isolta askeleelta ottaa...
Mies toivoo, että loppuvuosi mentäisiin vielä insseillä, ja jos ei sittenkään onnistu, niin alkuvuodesta siirryttäisi ivf-jonoon. Siinähän se vastaus taisi tullakin.

Testi

En sitten malttanut olla tekemättä testiä jo tänään. Käytin yhden Clearbluen digitesteitä, koska olin niin varma positiivisesta tuloksesta. Parin minuutin päästä näyttöön piirtyi "Not Pregnant".

Mitä helvettiä? Mihin tässä voi enää uskoa?

On kyllä niin hanurista taas tää homma. Vituttaa.

H-hetki lähenee

Taas se lähenee: testipäivä. Päivä, joka murskaa haaveet ja särkee sydämen. Jälleen kerran.

Nyt harmittaa, että olen maininnut oireistani ja toiveistani miehelleni ja parhaimmille ystävilleni. Yhdessä olemme spekuloineet, että jospa NYT se olisikin totta. Ihan niin kuin kaikkina edellisinäkin kiertoina ja kuukausina. Jotenkin tunnen itseni hölmöksi. Että vieläkin, kaikkien näiden kuukausien jälkeen, jaksan edelleen uskoa, toivoa ja haaveilla.

Kuten aina H-hetken lähestyessä, huomaan miten toivo vaihtuu epätoivoon. Kuin valmistaen itseäni pettymykseen, joka jälleen kerran nurkan takana häämöttää.

Pelkään, että kehoni ja mieleni pettää minut hetkenä minä hyvänsä. Olenko vain kuvitellut kaiken? Onko oireita oikeasti ollut? Vai haluaisinko niitä olevan niin kovasti, että olen kuvittelut ne? Eikö mitkä tahansa tissit tule aroiksi jos niitä puristelee päivät pitkät? Eikö vatsan jomotukset ja viiltelyt kuulu asiaan, kun menkat lähenee? Entä väsymys? Ainahan olen väsynyt, lienee kroonista laatua. Ehkä olenkin vain ymmärtänyt oireeni väärin. Ohjannut niitä suuntaan, johon haluan, miettimättä muuta mahdollisuutta.

Toisaalta taas, joku kuukausihan sen testin on näytettävä plussaa (näin tilastollisesti ajatellen), joten miksi se olisi juuri tämä kuukausi? Miksei se voisi tapahtua meille juuri nyt, tässä kuussa, ylihuomenna?

Voih, kunpa se olisi juuri tämä kuukausi.

Dpo 12. Pelottaa.

Täydellinen tyttö

Nyt on pienen pientä tytärtä tervehditty ja sylissä pidetty. Miten joku voikin olla niin suloinen, hellyyttävä ja suojeluhalun herättävä? Tuntui kovin oikealta pitää vastasyntynyttä vauvaa sylissä, heijata ja höpöttää hänelle, silittää poskea.

Ennen vierailua poikkesimme mieheni kanssa kaupassa, vauvanvaateosastolla. Pitkään molemmat hypistelivät pikkuisia vaatekappaleita nostaen niitä esiin toiselle näytettäväksi. Kävi ilmi, että olemme molemmat retro-henkisiä, joten lapsemme tulee olemaan kuin suoraan 70 -luvulta...:) Lahjaksi vietiin mieheni valitsema pitkähihainen, vaaleanpunainen Iines-ankkabody ja ruskeat potkuhousut. Lähdimme kaupasta toivoen, että pian saisimme ostaa omaan tarpeeseen pikkubodyja...

Yllätys seurasi perässä kun vanhemmat pyysivät meitä pienoikaisen kummeiksi. Jotenkaan en osannut tätä ollenkaan odottaa, ehkä koska olemme tunteneet vasta niin vähän aikaa. Mieheni on tästä erittäin innoissaan, tämä on hänelle ensimmäinen kummilapsi. Itselläni on muutama kummilapsi jo ennestään, veljen lapsi sekä parhaimpien ystävieni lapset, ja toisinaan koen jo heistä huonoa omaatuntoa, etten vietä heidän kanssaan tarpeeksi aikaa. Ehkä kuitenkin stressaan liikaa ja otan asian liian velvollisuuden tunteena, tosiasia kuitenkin on, ettei kenelläkään lapsella ole liikaa välittäviä aikuisia ympärillään.

Vähän tietenkin mietityttää oma suhtautuminen jatkossa, jos tässä edelleen yritys jatkuu. Pystynkö pientä tapaamaan ja hänen kasvuaan läheltä seuraamaan? Pienokaisen vanhemmat eivät tiedä taustaamme mutta tietävät keskenmenosta ja vauvatoiveista. Ehkäpä juttelutuokio pikkuisen äidin kanssa, jossa selitän tilanteemme, auttaa tulevaisuudessa tukalien tilanteiden yli? En vain tiedä miten ottaa tällaista puheeksi?

Joka tapauksessa olen erittäin iloinen ja otettu, että meidät on katsottu sopivan tytön kummeiksi ja osaksi hänen elämää. Kummit.

Toivoa on

Viimeiset pari päivää alavatsalla on ollut erilaisia tuntemuksia: vihlontaa, juilimista ja menkkamaista särkyä. Tänään vessassa käytyä paperiin pyyhkiytyi täplä kirkkaan punaista verta. Ensimmäinen reaktio oli, että voiko menkat alkaa jo nyt (kp26 ja dpo 9), mutta mieleen hiipii myös varovainen toivo, että tämä voisi tarkoittaa juuri sitä. Kamalasti muita oireita ole, päinvastoin, aikaisemmin mainitsemistani oireista on kadonnut huimaus ja pissähätä. Tissituntemuksetkin ovat vähän niin ja näin, eli ei ehkä mitään. Ota tästä sitten selvää...

Sen verran toiveikkaana kuitenkin ollaan (jälleen kerran!), että olen lupautunut huomenna mennä katsomaan ystäväpariskunnan pariviikkoista tytärtä. Miehelle sanoin, että meidän on kyläiltävä tällä viikolla tai sitten joskus hamassa tulevaisuudessa, koska jos maanantaina teen taas negatiivisen raskaustestin, en hetkeen aikaan kestä pikkuisia nähdä.

Huomenna käyn kuitenkin pikkuista tervehtimässä ja sylissä pitämässä.

Jinxaus

Hiljaisuuden vallitessa mennään taas piinapäivä kerrallaan eteenpäin. Jotenkaan sitä ei uskalla ääneen toivoa eikä ajatella. Jotenkin vaan on sellainen tunne, että jos sanon sen ääneen, sitä ei varmasti tapahdu. Pelottaa taas päästää toiveet valloilleen ja parin viikon päästä keräillä sirpaleita. Taustalla kyllä seuraan muiden kuulumisia, ja positiivisia kuulumisia onkin ollut hurjan paljon! Onnea teille! Josko kohta sitä saisi liittyä samaan porukkaan...

Olen ollut huomaavinani seuraavia "raskausoireita" (ja meneillään on dpo 5!):

• huimaus
• pissahätä
• rintatuntemuksia, ei kipeyttä mutta jotenkin erilaiset
• alavatsan juilimiset
• väsy

Just kun pääsin sanomasta, etten halua jinxata, niin jinxaan kuitenkin. Täysillä! Syteen tai saveen!


Pieni irtiotto tulee kuin tilauksesta, kun yllätän mieheni lähestyvien synttäreiden kunniaksi viikonloppureissulla! Ihan kahdestaan, hyvästä ruoasta- ja toistemme seurasta nauttien!

Rakastan järjestää yllätyksiä ja hemmotella miestäni! Hän on sen niin ansainnut!

Toiveiden elättelyä

Inssi nro 2 suoritettu. Jotenkaan ei vaan ole mikään voittajaolo!

Munasolu oli jo kerennyt irrota, joten toivottavasti saavat sen kiinni! Limakalvon paksuus 8,5mm, optimaalinen siis. Sperman laatu ja tilavuus hyvä (6milj./ml, hyvin liikkuvia) mutta määrä oli nihkeenpuoleinen. Tarpeeksi joka tapauksessa hedelmöittämiseen.Tilanne näyttää hyvältä, kuten lääkärikin sanoi. Kai sitä on pettynyt jo niin monta kertaa, ettei sitä tosissaan enää edes odota tapahtuvaksi, vaikka miksi ei? Tämähän voi olla juuri se kierto, josta tärppää.

Vähän mieltä vetää matalaksi myös se, että tänään olisi ollut ensimmäisen raskauden laskettu aika. Pakostakin on miettinyt, että miten erilaista elämä olisi tällä hetkellä. Kun raskaus keväällä päätyi keskenmenoon turvauduin ajatukseen, että olisin varmasti jo uudelleen raskaana, kun tämä päivä koittaisi. Ikäväkseni näin ei ole asia. Nähtäväksi jää olenko uudelleen raskaana tammikuussa, vuoden kuluttua siitä kun tein ensimmäisen positiivisen raskaustestini. Toivottavasti.

Hymyilyttää

Kuva: Googlen kuvahaku

Aamun ovulaatiotestiin pärähti hymynaama, yes! Huomenna siis inssi nro 2. Tästä tää toiveiden kasvattaminen taas lähtee...

Eilen oli taloyhtiömme pihatalkoot. Olemme uusia asukkaita näillä nurkilla, joten oli kiva tavata naapureita yhteisen hyvän merkeissä. Niin vaan tälläinen kaupunkilaistyttö nautti pensaiden siistimisestä, pihan haravoimisesta ja kukkapenkeistä puhumisesta. Talkoiden jälkeen nautitut siiderit pihan kerhohuoneessa kruunasivat työteliään päivän.

Naapurin eläkeläisrouva oli kovin utelias avioliitostamme ja odotinkin vauvauteluita hänen suunnaltaan. Hän sivulauseessa totesi, että lapsenteko ei heiltä sujunut ongelmitta mutta "se oli sitä aikaa". Nyt heillä on kuitenkin kaksi lasta ja lapsenlapsia viisi. Kovasti hän toiselta pihan rouvalta kyseli, että joko hänestä on tullut mummi. Pettyneenä rouva totesi, että ei ole, että hän ei tiedä mitä se poika oikein touhuaa! Mua hymyilitti. Kuinkahan moni meistä ajattelee, että mitähän me oikein touhutaan? Että koskas niitä lapsia aletaan ajattelemaan?

Toivomisen varaa

Viime aikoina olen ollut luvattoman huono bloggari ja projektilainen. Syksyn kiireet painavat päälle ja illalla kun kotiutuu, niin sitä tahtoo hetken olla miehen kanssa ihan vaan kaksin.

Jonkinlainen ´writer´s block´ -tuntuu myös olevan päällä. Vaikka tuntuu, että on paljon asioita mielessä mutta kun niistä alkaa kirjoittamaan, niin ei ne vaan muotoudu samalla tavalla. Kuulostaa paremmalta omassa päässä kuin julkikirjoitettuna.

Koko viikon olen testaillut ovulaatiota ja tyhjää naamaa on näyttänyt. Tästä olen ollut jopa helpottunut, sillä työkuvioita olisi ollut vaikea järjestää tällä viikolla niin, että olisi päässyt klinikalla poikkeamaan. Nyt sitten pidättelen henkeäni, ettei se tikku huomennakaan hymyilisi, menee muuten inssi sivu suun.

Vaikka usko inssiin ei olekaan kovin korkealla, niin vielä matalampi se on luomuyrittämisen kohdalla. Jotenkin lääkärin toteamus siitä, että munasolu on tarpeeksi kypsä, kohdun limakalvo tarpeeksi paksu sekä sperma tarpeeksi hyvää, lisää uskoa siihen, että tällä kerralla onnistuisi.

Vaikka sitä ei oikein enää jaksakaan vakavasti uskoa, että tässä kierrossa sitä onnistuu, niin eihän sitä koskaan tiedä. Uusi kierto on aina uusi mahdollisuus. Joku kierto minäkin saan epäuskoisena ja hämmentyneenä tehdä positiivisen raskaustestin, ihan niin kuin täällä parissa blogissa on ollut. Onnittelut teille! Ihanaa, että sitä tapahtuu, vaikkakin muille. Mutta juuri se saa uskomaan, että tämä onni jonain päivänä omallekin kohdalle sattuu. Can´t wait!

Hymynaaman metsäsätys

Hymynaaman metsästys alkoi jälleen. Viime kierron pitkittyessä melkeinpä viikolla, on vaikeaa arvioida seuraavan ovulaation ajankohtaa. En kuitenkaan halua ottaa turhaa riskiä sen missaamisessa, joten aloitin tikuttelun jo tänään. Ei hymynaamaa, arvatenkaan, mutta testitikussa oli haalea viiva, joka siis antaisi viitteitä siitä, että ovis olisi matkalla.

Bring it on!

I Love Your Blog

 

 

Tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, jolta sait tunnustuksen.2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.3. Kopioi post it -lappu ja liitä se blogiisi.4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it -lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

 

 

Kaunis kiitos Viivaa tikkuun -kiitos! ja Haikara-airways tästä sydäntälämmittävästä tunnustuksesta! Molemmat olette uusia blogituttavuuksia ja jään innolla seuraamaan matkaanne!

 

Ohjeen mukaan tunnustus tulisi laittaa eteenpäin viidelle lempiblogilleni. Siitäkin huolimatta, että tunnustus on varmasti jo kiertänyt suurimmanosan blogeista, laitan sen vielä kerran eteenpäin, olkaapa siis hyvät:

 





Baby Planning, 

Bellywish,

Entä jos ei?

Lastenhuone tyhjillään

Suurena haaveena

 

Kiitokset blogeistanne, kommenteista, tsempistä ja vertaistuesta!

 

 

Ruuhkassa

Tapahtui hiljattain iltapäiväruuhkassa julkisessa kulkuvälineessä:

Isä tuli kyytiin kahden lapsensa kanssa. Isompi n. 4-vuotias ja pienempi, arviolta vuoden ikäinen, joka istui sateenvarjorattaissa. No, tämä vuoden ikäinen ei viihtynyt rattaissa hetkeäkään ja aloitti samantien kiljumisen ja raivoamisen. Itseäni hymyilytti. Isä ei voinut pientä ottaa rattaista koska kyyti oli kovin epätasaista eikä istumapaikkoja ollut. Isä yritti rauhoitella pikkuista ja sanoi 4-vuotiaalle, et hei, nyt pitää seurustella pikkuisen kanssa. Voitko puhua sille ja leikkiä sen kanssa? 4-vuotiasta olisi kiinnostanut enemmän katsella vaihtuvia maisemia mutta isä pyysi, että pitäisi pikkuselle seuraa. Pikkuinen jatkoi huutamistaan ja isä siinä yritti puhua hänelle järkeä, että "nyt en voi nostaa sinua, nyt täytyy vaan yrittää jaksaa". Huuto jatkui. Isä kaivoi kassiaan ja ojensi pikkuiselle jotain.4-vuotias kysyi, "mitä sä annoit sille?" ja isä siihen, "jonkun piirakanjämän, että olisi hiljaa." -Ja hiljenihän tuo. Loppumatka taittuikin paremmin kun isä pääsi istumaan ja sai pienemmän syliinsä.

Musta tää oli niin huvittavaa, että melkein nauroin ääneen. Vieläkin naurattaa. Isän äänestä kuulsi paniikki ja neuvottomuus, ja se, että hän kääntyi 4-vuotiaan puoleen,että hän hiljentäsi pikkusisaruksen, oli jotenkin kovin koomista.

Miehen kanssa naurettiin tätä vielä kotona illalla, kun kerroin hänelle. Molemmat tunsivat myötätuntoa isää kohtaan. Ajatus siitä, että tämä varmasti tapahtuu jonain päivänä itsellekin, silloin toivon, että saan myötätuntoisia katseita ärtyneiden sijasta.

Vuoristoradassa

On tää touhu kyllä sellaista tunteiden vuoristorataa, että jollen paremmin tietäisi, niin epäilisin vähintääkin kärsiväni jonkinasteisesta mielenvikaisuudesta. Vuoron perään kuljetaan tosi syvissä vesissä, josta ei tunnu olevan poispääsyä ja heti seuraavassa hetkessä voikin jo ajatella, että ehkä tämä tästä sittenkin...

Onhan se ollut itselläni tiedossa, että syyskuu tulee henkisesti olemaan rankka. Kaikenmaailman jossittelut ja mietiskelyt valtaavat mieltä. JOS asiat olisivat menneet toisin. JOS olisin edelleen raskaan. JOS saisimme vauvan ensi viikolla. Niin. Jos.

Aamu alkoi tuttavapariskunnan vauvauutisilla: heille on syntynyt vauva! Syvä huokaus taisi olla ensireaktioni. Samalla työkaverini, jonka vauvamasun kasvamista olen seurannut vierestä kateellisena, jäi tänään äitiyslomalle. Ja vaikka tiedänkin, ettei heidän onnensa ole minulta pois, tunnen silti surua ja epäonnistumista. Näiden iloisten asioiden tapahtuminen lähipiirissä muistuttaa minua siitä, mistä olen jäänyt paitsi.

Ajatuskin siitä, että pienokaista pitäisi mennä lähipäivinä katsomaan, saa sydämen hakkaamaan. En vaan voi. En tässä tilanteessa kun omasta pienokaisesta ei ole toivettakaan. Täytynee yrittää sopia tapaaminen niin, että meillä olisi piinapäivät meneillään. Silloin aina, ihan aina, toivo jostain kumpuaa, eikä vauvojen näkeminen tunnu niin pahalta, koska pienessä mielenvikaisuudessani kuvittelen meillekin sellaisen tekevän juuri tuloaan.

Toivotonta touhua

Menkat alkoivat lauantaina. Vihdoinkin. Tänään on menossa siis kp3 ja Femarit otettu taas käyttöön.
Klinikaltakin hoitaja soitti, mutta koin puhelun turhaakin turhemmaksi. Esitin huoleni ohuesta kohdun limakalvosta, epäillen, että ovulaatio ei enää olisi se ongelma vaan liian ohut limakalvo ja tälle pitäisi tehdä jotain. Hoitaja kuitenkin oli sitä mieltä, että mennään samalla kaavalla vielä tämä kierto, eli 2. inssiä pukkaa. Kun menen inssiin niin sitten voin keskustella lääkärin kanssa, miten jatkossa toimitaan, jos raskaus ei ala.

Keväisen kaavinnan jälkeen limakalvo ei ole ollut entisensä. Menkat ovat varjo vain siitä, mitä olivat aikaisemmin. Olen vakuuttunut, että ohut limakalvo on esteenä raskauden alkamiselle ja turhauttaa kun siihen ei suhtauduta vakavasti.

Minkäs teet? Julkisen hoidon nurjapuoli. Yksityistäkin tulin miettineeksi mutta siihen ei valitettavasti tällä hetkellä riitä rahkeet.

Toiveita 2. inssin onnistumisesta ei tällä hetkellä juurikaan ole. Pelkkää ajan- ja rahanhaaskausta.

Epätietoisuus

Epätietoisuus on kamalaa! Menkkoja ei näy, ei kuulu, ovat myöhässä jo viisi päivää. Kaikki scenaariot olen käynyt mielessäni läpi, halpistestien toimivuudesta munasolun katoamiseen.

Testien toimimattomuuteen en oikein usko. Varsinkin kun niitä olen kaksi tehnyt. Miten juuri minun kohdalleni voisi sattua samasta paketista kaksi kuranttia testiä? Ja vaikka ovatkin halpistestejä, niin samaa hormoniahan niillä mitataan. Eli en usko että olen raskaana, mutta mitä ihmettä sitten?

Inssissä lääkäri näki vasemmalla puolella 20mm munarakkulan, joka ei vielä ollut irronnut. Voiko siis olla, että rakkula ei jostain syystä irronnut, tai jos irtosi, niin ei sisältänyt munasolua? Ja jos näin oli, niin mitä sitten tapahtuu? Rakkula surkastuu mutta eikö sen pitäisi tulla sieltä menkkojen mukana pois? Entäs ohkanen limakalvo? Sehän oli vain sen 6 mm, mitä jos se ei ole kasvanut, eikä ole mitään mikä vuotaisi pois? Hitto, miten vaikeaa!

Tässä kierrossahan otettiin taas verikokeet, jossa varmistettiin, että ovulaatio on varmasti tapahtunut. Tuloksia en ole vielä saanut, se selvinnee maanantaina, kun klinikalta otetaan yhteyttä. Mulla on niin monia kysymyksiä kysyttävänä klinikan hoitajalta, että taitaa olla parempi kirjoittaa ne ylös, että varmasti kaiken muistaa. Tarvitsen selvyyttä tähän tilanteeseen!

Kohtalon ivaa

Eikö ole kohtalon ivaa, että inssin jälkeen on menkat myöhässä mutta testit näyttävät negatiivista? Mikähän tässä taasen on? Viime kierrosta muistan kanssa kuinka kierto venyi, mutta nyt venyy vielä pidemmäksi. Tällä hetkellä menossa kp 30 ja inssistä 17 päivää. Turhauttavaa!

Maanantaina soittavat klinikalta jatkosta. Jospa siihen mennessä alkaisivat.

Ikävää, kun tällainen pitää turhaa toivoa yllä vaikka vastaus jo tiedetään.

Loikkaus

Loikkasin siis Bloggerin puolelle jatkamaan kirjoittelua. Vuodatuksen blogi oli hyvinkin yksinkertainen (ja meikäläisen atk-taitoihin sopiva), mutta jollainlailla viehättää tämä Bloggerin monipuolisuus. Toki hetki tässä menee ennen kuin saa tämän tuntumaan taas omalta. Atk-taidoista johtuen uusi blogi on sekoitus uutta ja vanhaa. Uusi nimi juontunee siitä, että vaikka on paljonkin sellaista mistä voin olla onnellinen juuri tässä ja nyt, silti jotain tuntuu puuttuvan. Onnemme täyttymys olisi oma pieni nyytti.

Vielä jonain päivänä.

[Harmi, että kaikki kannustavat ja ihanat kommentit jäävät matkasta Vuodatuksen puolelle...]

Ei toiveiden täyttymystä toukokuussakaan

Aamun testi negatiivinen.

Olen jotenkin ihan sanaton. Sama pettymys on jo kirjoitettu niin moneen kertaan, ettei ole mitään lisättävää.

Oman pettymyksen vielä kestäisin, ja sen kanssa jaksaisin, mutta kun näen miehen pettymyksen, sydän meinaa särkyä.

Aamulla mies-kulta heräsi testiä valvomaan, kun ei jännitykseltään pystynyt nukkumaan. Kun testi oli tehty ja negatiivinen tulos todettu, lähti mies hartiat lysyssä keittämään teetä ja totesi mennessään että "life sucks". Yep. I know, honey, I know.


Koita sitten tässä olla positiivinen, perkele!

I wish...

Kyllähän ne toiveet vaan aina nostaa päätään, kuin myös nyt. Piinapäivät ovat loppusuoralla ja maanantaina, kaksi viikkoa inseminaatiosta, voisin jo tehdä testin. Halpoja liuskatestejä ei kaapissa enää ole, ainostaan löytyy kaksi Clearbluen digitaalitestiä, jotka näyttävät myös viikot. En haluaisi turhaan käyttää arvokasta testiä, vaan vasta sitten kun on aihetta epäillä sen näyttävän toivottua tulosta. Olen miettinyt, että jos en testaisi ollenkaan vaan odottaisin menkkoja pari päivää (mistähän tähän kärsivällisyys?), ja jos niitä ei kuulu, niin sitten voisin uhrata toisen testeistäni. Toinen vaihtoehto, ja todennäköisempi, on kipaista huomenna lähimarkettiin hakemaan halpa testi ja tehdä se.

Olo on niin kovin toiveikas, ja samaan aikaan epätoivoinen. Keväisen keskenmenon jälkeen ajattelin, että kunhan olen raskaana syyskuun lopussa, niin kaikki on hyvin. Nyt alkaa aika loppumaan. On kamalaa ajatella, että laskettu aika kohta tulee ja menee, ja vauvasta ei ole vieläkään merkkiäkään.

Niin sitä vaan taas varautuu pahimpaan, pettymykseen. Vaan olisiko tämä SE kerta, kun pettymys vaihtuukin iloon ja onnellisuuteen? Voi kun olisi.

Haikara on vähän väsynyt...

Tällainen sarjakuva nauratti tänä aamuna. Ihmekkös jos on haikara vähän väsynyt kun niitä vauvoja, ainakin minun lähipiiriini, on viimeaikoina tippunut rivakkaan tahtiin! Jos haikara nyt vähän lepäisi ja sitten toisi meille sen kauan toivotun pikkuisen nyytin. Pöllönkin toimittamana otetaan vastaan. Asennekysymys! :)

Toivoa täynnä

Vähiin on jäänyt kirjoittelut piinapäivillä. Inssistä siis viikko ja pelko epäonnistumisesta hiipii mieleen jatkuvasti. Yritän olla ajattelemasta koko asiaa, kun se pettymys on niin kurjaa. Päivittäin kyllä kokeilen, onko rinnat arat. Se on ainoa oire, johon enään uskon. Kaikki muut oireet ovat pettäneet minut "valeraskauksillani" mutta tissikipua ei ole ollut kuin ainoastaan silloin kerran kun olin raskaana. Arkuutta ei tosin ole, eikä näin ollen suuria toiveita raskaudesta. Tästä huolimatta yllätän itseni ajattelemasta, että mitä jos sittenkin...?

Mission accomplished

Inseminaatio tehty iltapäivällä ja nyt jännitetään! Ultrassa näkyi vasemmalla puolella yksi 20mm irtoamaisillaan oleva munarakkula ja spermanäyte oli ilmeisesti ok. Pesemisen jälkeen liikkuvia siittiöitä oli 63%, ja tilavuus oli 7milj./ml. Lääkärin mukaan sperma ok mutta itseä mietityttää, että onko tuo tilavuus riittävä? Yritin googlettamallakin löytää joitain viitearvoja pestystä spermasta mutta en löytänyt... Toinen askarruttava asia oli ohut limakalvo, joka oli vain 6mm paksu. Tämä lienee minimi, jotta raskaus voisi alkaa? Voiko limakalvo tässä vielä kasvaa ennen munasolun kiinnittymistä?

Hitto, että pitää tällaisilla vaivata päätään! Tietenkään nämä eivät tulleet mieleen vastaanotolla, vaikka lääkäri kysyi, että onko kysyttävää. Nyt sitten roikun netissä ja yritän epätoivoisesti löytää vakuita sille, että raskaus on mahdollista tässä kierrossa... Onko kellään tietoa noista viitearvoista? Täällä otettaisiin tieto avosylin vastaan. Sitä ennen ei auta kuin kärvistellä. Kaksi viikkoa tuntuu taas iäisyydeltä...

Here we go...

Eilinen hymynaama Clearbluen ovulaatiodigitestissä oli totaalinen yllätys! Ovulaatiota odottelin vasta ti-ke aikoihin mutta tein koetestin eilen (uudet testit käytössä), että sitten tänä aamuna unenpöpperössä ei tarvitse ihmetellä tätä vaativaa tekniikkaa.

Hymynaama pläjähti näytölle ja kun juoksin sitä miehelle näyttämään, raukka-parka taisi luulla, että kyse on positiivisesta raskaustestistä! Yhtä kaikki, hyviä uutisia joka tapauksessa! Aamulla samainen testi näytti jo negatiivista, joten hilkulla oli, ettei jäänyt ovulaatio bongaamatta tässä kierrossa. Ainut mikä tässä ihmetyttää, niin eilen tein kokeeksi vielä Davidin liuskatestinkin ja siihen piirtyi vain heikko testiviiva. Miehelle sanoinkin, että onkohan meillä ollut ajoituksessa ongelmaa, koska aikaisemmin noin haaleilla viivoilla ei olla toimenpiteisiin ryhdytty?

Aamulla soitto klinikalle  ja iltapäivällä inseminaatio. Jaiks. Jännittää. Voisikohan tämä olla nyt SE kerta?

Positiivista mieltä!

Tänään ihana työkaverini toi minulle puolimetrisiä auringonkukkia nimipäiväni kunniaksi. Auringonkukkia hän sanoi valinneensa siksi, koska minä olen kuulemma kuin itse kuin aurinko: iloinen, nauravainen ja energinen. Moinen ele lämmittää sydäntä ja saa iloiseksi. Samalla se on oiva muistutus siitä, että elämässäni on paljon aiheita iloon. On myös kiva huomata, että täällä blogissa synkistelyni ei seuraa minua työpaikalle, enkä koe, että se valtaa vapaa-aikaanikaan. Ikävä tosiasia on, että minun yleensä sinisellä taivaalla paistava aurinko saa toisinaan seuraa mustanpuhuvista sadepilvistä, joita seuraa hurja myrsky. On silti kiva huomata, että aina myrskyn jälkeen koittaa poutasää!

Iloa ja aurinkoa päiväänne!

Tiedän jo, mitä on tulossa...

Sain tekstiviestin ystävältäni, jonka kanssa nähdään epäsäännöllisen säännöllisesti. Vaikka aikaa tapaamisten välillä toisinaan on rutkastikin, aina jatketaan siihen, mihin on viimeksi jääty. Näin on ollut teini-iästä saakka, jolloin tutustuimme. Viimeksi olemme nähneet maaliskuussa, kun vielä olin "raskaana". Toki hän tietää tapahtuneesta, viimeksi puhuimme puhelimessa jokin aika keskenmenon jälkeen.

Joka tapauksessa, tekstiviestissä hän kysyi, että: "Tavataanko joku päivä, olisi kiva jutskata kasvokkain". Voi vitsit! Jokin vaisto vaan kertoo, että hän on raskaana!

Olen oppinut tunnistamaan nämä tulevat tunnustukset. Tässä tapauksessa se on tuo: "jutskata kasvoikkain". Jotain isoa sieltä on tulossa! Jos ei vauva-uutisia, niin sitten ero-uutisia.

Toisinaan harmittaa, että ihmisten täytyy olla varuillaan kanssani ja jopa tuntea syyllisyyttä raskauksistaan. Toisaalta taas olen iloinen, että he välittävät tunteistani, eivätkä halua pahoittaa mieltäni.

Kiusaus oli suuri kysyä paluuviestissä, että onko hän raskaana, mutta päätin etten kysy. Kyseessä on kuitenkin iso uutinen, enkä halua sitä häneltä pois ottaa. En halua hänen onneaan kuitata tekstiviestillä, se ei vaan olisi reilua. Jos hän raskaana onkin, tiedän, että hän haluaa minulle siitä kertoa, ja on pahoillaan puolestani.  Mutta kuten olen päättänyt, en anna muiden vauva-uutisten aiheuttaa pahaa mieltä! Kyseessähän on maailman ihanin uutinen, eikä siitä pitäisi tulla paha mieli minulle, eikä uutisen kertojalle. Siksi asennoidun jo nyt iloitsemaan hänen, ja heidän, puolestaan. Onhan se aika jännää!

Toivottavasti saisimme jossain vaiheessa kulkea tuota onnenpolkua yhtä matkaa, mahat pystyssä, hymyssä suin!
 

1. Inseminaatio

Toissapäivänä saimme soiton klinikalta, että jo tässä kierrossa kokeilisimme inseminaatiota. Lääkitys ym. pysyy samana, ja kun se ovis-plussa saadaan, niin soitto klinikalle ja aikaa varaamaan.

Mielessä pyörii kaikenlaista, enkä meinaa saada ajatuksesta kiinni, kun ne kaikki tuntuvat risteilevän pään sisällä sinne, tänne ja tonne... Suoraan sanottuna, en koskaan kuvitellut, että näin pitkälle hoidoissa joutuisimme menemään (Vaikka siis alkuahan tämä on. Pitkällä ollaan sitten kun IVF-hoitoihin siirrytään...). Jotenkin kuvittelin, että kun niitä munasoluja vaan saadaan tulemaan, niin sitten. No, ei se ihan niin taida mennäkään.

Itseä jännittää kamalasti! Bongaanko ovulaation oikeaan aikaan? Soitanko oikeaan aikaan? Saanko ajan samalle iltapäivälle? Entäpä mies sitten? Saako hän tuotoksensa toimitettua ajallaan? Riittääkö se? Mitä jos ei? jne. jne.jne. Kunhan vain osaisin ottaa rauhallisesti, ajatella, että kyllä se siitä, omalla painollaan.

Yksi asia kummastuttaa. Puhelimessa kätilö neuvoi tekemään testin aamupissasta, koska ajanvarausaika on 7.30-8.30. Tähän totesin, että testeissä (David-liuskatesti) nimenomaan lukee, ettei niitä tulisi aamupissasta tehdä, vaan klo 10-20 välisenä aikana??? Toki sen testin aamupissasta teen, mutta voiko siihen tulokseen sitten luottaa? Vai pitäisikö vallan investoida Clearbluen digitesteihin? Olisihan se kiva sellaista hymynaamaa metsästää. Ja kun se nassu aikanaan testiin ilmestyisi, niin varmasti hymyilyttäisi itseääkin!

Kp 1

Sieltähän ne sitten tulivat, mokomatkin. Antoivat itseään ihan kiusalla odottaa.

Soitto klinikalle, jossa on systeemit kevään-kesän aikana muuttuneet: jos ennen sai puhelimessa odottaa tunnista eteenpäin läpipääsyä, niin tänään onnistuin ensimmäiselle yrityksellä. Piti ihan varmistaa, että soitin oikeaan paikkaan, sen verran ripeää toiminta oli! No, ripeyshän selittyi sillä, että otettiin vain soittopyyntö vastaan ja luvattiin palata päivän aikana asiaan.

Äsken tuo soitto sitten tuli ja käytyämme tilanteen läpi, totesi sairaanhoitaja/kätilö, että hän vie paperit lääkärille nähtäväksi ja hän päättää, että miten tässä edetään. Hassua ajatella, että joku jota en ole edes nähnyt, päättää miten  tässä menetellään. Huhhei! Esitin toiveen inseminaatiosta, joten nähtäväksi jää, mitä se lääkäri oikein määrää... Soittoa taas odotellessa.

Ihan hyvillä mielillä ollaan. Miehen puolesta harmittaa vietävästi, hän taisi uskoa ihmeeseen vielä enemmän kuin minä itse...

Ääh!

No niin, aamuinen testi oli niin puhdas negatiivinen kuin osaa ja olla voi! Mikähän tässä mättää? Ovis kuitenkin bongattu ajallaan, joten ei kai se voi siitä kiinni olla, että ovulaatiota ei olisi tapahtunutkaan? Voiko kuitenkin olla ovulaatio tapahtunut mutta menkkoja ei tulisikaan? Oi, miksi tämän pitää olla näin helkkarin vaikeaa? Alkaisivat nyt, niin pääsisi asiassa eteenpäin. Kamalaa toiveiden nostattelua, ja aivan turhaan...

Piina jatkuu

Kummallista, ettei menkat ole vieläkään alkaneet. Kaiken laskujeni mukaan niiden olisi pitänyt alkaa eilen, viimeistään tänään, ja nyt olen koko aamun ravannut vessassa katsomassa, että joko ne sieltä olisivat matkalla mutta ei merkkiäkään. Ikäväähän tässä on se, että tämä pitää turhaa toivoa yllä. Pikkuhiljaa mieleen hiipii toivo, että josko se eilinen negatiivinen muuttuisikin plussaksi...

Odotellaan.

Jos tänään ei tapahdu mitään, teen testin aamulla. Yksi liuskatesti on vielä jäljellä, kunpa niitä ei tarvitsisikaan tilata lisää...

Päivitysongelmia

Edelleen Vuodatus.net -palvelu takkuaa! Blogilistani päivitys ei toimi, eli en tiedä kuka seuraamistani blogeista päivittää blogiaan. Manuaalisesti käyn blogeja lävitse päivittäin mutta se on valitettavan hidasta puuhaa... Ja kun seuraamiani blogeja on kymmeniä (ihan hurja määrä!), niin en millään kerkeä käymään niitä läpi pysyäkseni ajantasalla tapahtumista, pahoitteluni tästä. Koska kuitenkin projekti Positiivisen odotus on parhaillaan käynnissä, niin yritän ainakin siihen osallistuneiden blogeja seurata ja pysyä näin kartalla kuinka projekti etenee!

Toivottavasti saisivat pian palvelun kuntoon tai sitten täytyy tosissaan alkaa miettimään blogin siirtoa Bloggeriin...

Uuden alku

Kyllähän se vaan aina kirpaisee yhtä paljon kun ei siihen raskaustestiin sitä toista viivaa piirry, vaikka kuinka kärsivällisesti odottaa ja sitä tikkua kääntelee ja vääntelee.

Negatiivinen raskaustesti ensimmäisenä loman jälkeisenä työaamuna ei paljoa miltä nostattanut, puhumattakaan töihin paluusta. Hyppäsin sitten vielä vaa´alle ajatuksena saada kaikki huonot uutiset samaan syssyyn. Nyt on sitten hyvä tilaisuus aloittaa puhtaalta pöydältä. Uusi kierto ja uusi kevyempi elämä.

Kp 1:stä odotellessa, että  päästään soittelemaan klinikalle.

Asennemuutos

Taas se pääsi yllättämään: ”Olen raskaana!” – ilmoitus. Tällä kertaa kyse on läheisestä ystävästäni, jonka vauvahaaveet eivät yllättäneet vaan olin niistä tietoinen avoimen keskustelun myötä.

Valehtelisin jos väittäisin, ettei tieto saanut sydäntä puristumaan kasaan kera ilkeän muljahduksen vatsassa. Ensimmäinen ajatukseni taisi olla ”Eikä!” Jota seurasi perinteinen: ”Miksi aina kaikki muut ja me ei koskaan?” Yritin vakuutella ystävälleni, että asia on ihan ok ja että ei ole minulta pois vaikka heitä onnistaa. Samaan aikaan sydän takoi vimmatusti, itku pyrki esiin ja halusin vain lopettaa puhelun.

Puhelun jälkeen itku kurkussa kävin mieheni kanssa pitkän keskustelun, jossa kävimme läpi meidän molempien tunteita ja toimintatapoja liittyen lapsettomuuteen, sen kokemiseen ja siitä selviämiseen. Käsittelemme tilannetta eri tavoin ja ensi kertaa taisin todella ymmärtää häntä tämän asian tiimoilta. Keskustelu oli erittäin rakentava ja antoisa, ja jokin jossain loksahti paikoilleen ja voin rehellisesti sanoa oivaltaneeni jotain. Oivalsin, että nämä raskaus- lapsi-lapsettomuusasiat satuttavat minua juuri niin paljon kuin annan niiden satuttaa. Minulla on (ilmeisesti) tapana rypeä ja kieriskellä pahassa olossani ja surumielisyydessäni, ehkä vähän jopa vähän lietsoa sitä, tehdä siitä suurempi mörkö kuin se todellisuudessa onkaan…

Tuolloin päätin yrittää muuttaa ajattelutapaani. Sen sijaan, että antaisin pahan mielen vallata minut, VALITSENKIN tavan ajatella positiivisemmin. Tiedostan ja tunnustan negatiivisen tunteen mutta pyrin kääntämään sen positiiviseksi. Tästä ryhdistyneenä huomasin, ettei ystäväni raskausuutinen aiheuta sydänsärkyä eikä pahaa mieltä, vaan voin aidosti olla iloinen heidän puolestaan. Mielessä kävi jopa alkuvuodesta järjestää hänelle vauvakutsut… Noh, tätä täytyy katsoa sitten aikanaan

Kun päätin yrittää ajatella positiivisemmin, annoin itselleni myös luvan toisinaan, tilanteen niin vaatiessa, vaipua edelleen pieneen itsesääliin ja mielipahaan. Saan kieriä, pyöriä ja piehtaroida siinä mutta vain hetken aikaa. Sitten täytyy taas ryhdistäytyä ja muistaa, että se ei auta eikä johda positiiviseen raskaustestiin. Parhaiten autan itseäni pitämällä mielen positiivisena ja olon virkeänä.

Helppo sitä on tietenkin nyt julistaa kun takana on ihana kesäloma ja energiavarastot täynnä syksyä varten. Voi olla, että syksyn pimeimpien iltojen aikaan jokunen negatiivissävytteinen postaus käsistä karkaa ja tänne eksyy. Se sallittakoon.

Projekti ”Positiivisen odotus ” on ensimmäinen projekti, johon otan osaa ja olen siitä erittäin iloinen. Odotan positiivisia ajatuksia ja postauksia, sekä tietenkin sitä postitiivistä raskaustestiä, niin itselle kuin muillekin!


Positiivista positiivisen odotusta!


Ps. Kuun vaihtuessa tuli yrittämisen aloittamisesta kuluneeksi kaksi vuotta. Tämän aiheuttamaa mielipahaa on vaikea blokata, mutta pakkohan se on yrittää: positiivisesti ajatellen todennäköisyys raskautua kasvaa mitä kauemmin sitä yrittää… Voi taivas.

Tauon jälkeen

Kesäkuun lopussa ilmaantunut yllättävä palvelun huoltokatko epäsi pääsyn blogiini koko kuukaudeksi. Ainakin tuli otettua kunnollinen (ja pakollinen) irtiotto kaikesta tästä ja täytyy myöntää, että hyvää on tehnyt! Ajatukset pyöri niitä samoja polkuja, eikä oikein mitään hyvää tai positiivista saanut kirjoitettua.

Huoltokatko on ohi ja nyt taas pääsee päivittelemään blogia sekä päivittämään muiden blogilaisten kuulumiset. Jokin jumi on vielä päällä kun blogilista ei ole päivittynyt sitten heinäkuun alun, mutta käyn listan läpi manuaalisesti päästäkseni taas kärryille, mitä kesän aikana täällä on tapahtunut. Toivottavasti olisi hyviä uutisia...

Tähän loppuun vielä nopea tilannekatsaus: kesäkuun yritys päättyi menkkojen alkuun ja nyt vuorossa on heinäkuun piinapäivät. Ensi viikon alussa ollaan taas viisaampia. Henkeäni en tässä pidättele ja katse onkin jo syksyssä ja tulevissa inseminaatioissa. Jos siis tällä(kään) kerralla ei onnistuta, on edessä yhteydenotto klinikalle ja katsotaan sitten, että miten tästä eteenpäin.

Dpo 8 eikä mitään tuntemuksia, lukuunottamatta pientä tykytystä alavatsalla.

Hiljaiseloa

Kesä on saapunut tänne blogimaailmaankin, päätellen harvemmin päivittyvistä blogeista. Moni onkin ilmoittanut pitävänsä lomaa kaikesta tästä, rentoutuen ja keräävän voimia syksyä varten. Hyvä päätös, jonka minäkin tein ja nyt jo sitä rikkomassa. Ikävä kyllä piinapäivistä ei saa lomaa...

Tämä piinaviikkojen viimeinen loppuviikko on mielestäni koko prosessin kamalin vaihe (siis jos ei lasketa negatiivisia testituloksia mukaan). Kovasti sitä yrittää pitää jalat maassa, vaikka samaan aikaan pää kurkottelee korkeammalle pilviin. Toivo ja epätoivo kamppailevat keskenään, kumpi voittaa?

Juhannuksena onnistuin vilustuttamaan itseni. Viikon verran kärsin flunssasta, jonka loppuviimein lääkäri totesi ylähengitystieinfektioksi: korvatulehdus, joka ylläpitää kurkunpään tulehdusta. Jestas, mitä lastentauteja! Antibiootteja kasa ja olo alkaa helpottumaan. Flunssasta, tulehduksesta ja antibiooteista johtuen pelkään, ettei elimistöni ole parhaimmillaan mahdollista uutta raskautta varten - vaikkakin tiedän ettei se siitä yksistään ole kiinni.

Mahdollista raskautta en lähde edes spekuloimaan, en jaksa. On todella kuluttavaa rakentaa pilvilinnoja kuukaudesta toiseen ja sitten ne aina romahtavat. Itselläni on jo ajatus syksyssä ja hoidoissa etenemisessä. Lienee tarvitsee alkaa miettimään jotain muuta, jos tässä kesän aikana ei näillä apukeinoilla raskauduta? Tuleva pelottaa, jännittää ja ahdistaa. En koskaan uskonut, että vielä kahdenkin vuoden päästä häistä me olisimme lapsettomia. Mutta kuka näitä koskaan tietää?


DPO 9 - koska saan taas pettyä?

Uusi yritys

Ovisplussa saatiin näkyviin eilen ja uimarit lähetettiin matkaan. Voi kun nyt pääsisivät perille ja tekisivät ihmeitä. Vaikkakin pientä hälläväliä-asennetta on ollut ilmassa, niin siitä huolimatta huomaan ajatuksien karkailevan mahdollisen raskauden alkamiseen... Kova yritys on pitää pää kylmänä ja jalat maassa. -Ainakin vielä toistaiseksi. Sen tietää, että mitä pidemmälle piinapäivät etenevät, sen jännittävämmäksi odotus käy. Kaksi viikkoa, kaksi pitkää viikkoa täytyy odottaa ennen kuin taas saadaan vastauksia.

Hassua tajuta, että ensimmäistä kertaa pystymme hyödyntämään ovulaatiota peräkkäisinä kuukausina. Koskaan ennen (tietääkseni) en ole ovuloinut kahtena kuukautena peräkkäin. Kuinka absurdia on, että tämä on "normirytmi" niille, joilla ongelmia raskauden alkuun saattamisessa ei ole. Itse on tottunut siihen, että välissä saattaa olla kuukausiakin, ettei mahdollisuuksia ole. Toivotaan, että kaikkien vaikeuksien jälkeen tästä alkaisi meidän tarinan onnellinen loppu.

Keskikesän romantiikkaa...

Viikon lopulla olisi kaiken järjen mukaan bongattavissa taas ovulaatio. Jotenkin oon vaan niin tympääntynyt tähän. Ei oikein jaksa innostua mahdollisesta mahdollisuudesta kun jotenkin jo tietää odottaa sitä pettymystä. En millään jaksaisi taas innostua, iloita ja haaveilla ja sitten taas herätä todellisuuteen kun täti koputtaa ovelle. Vanhasta tottumuksesta kuitenkin jo tiedän, että mieli tästä kohenee ja odotukset sen myötä. Että eiköhän tässä taas viikon kuluttua ole eri ääni kellossa...

Juhannukseksi suuntaamme mökille siskojen kanssa perheineen. Ihanaa vaihtaa maisemia muutamaksi päiväksi, nauttia ihanasta seurasta ja ilmapiiristä. Sääs nähdä kuinka onnistuu (huomaamaton) testailu ja mahdollinen vehtailu, kun pienessä mökissä on 6 aikuista, 5 lasta, 2 koiraa ja kani...:) Pupuillaan sitten vaikka luonnonhelmassa, jos sikseen tulee! Toivotaan vaan aurinkoisia kelejä...:D

Yritetään unohdetaan huolet ja murheet hetkeksi ja nautitaan täysin rinnoin tästä ihanasta keskikesän juhlasta. Rauhaa ja rakkautta kaikille!


Pään painan ruohikolle

ja oion jalkojain.

En jaksa pohdiskella,

mä tahdon olla vain.

Sen viisaammat voi tehdä,

mä päivän kultaan jään.

Mä tunnen kaikki tuoksut

ja luonnon loiston nään.


Voi leikitellä mielikseen,

voi ottaa jättää paikoilleen

tai olla niin kuin luonnostaan

ja maata vaan.


Mä peikko siihen uskoon jään,

on maailmaa tää minkä nyt mä nään.


-Tove Jansson

Hormonihirviö

Viimeaikoina olen ollut hirveä, kamala, hormoneiden kyllästämä, hirviövaimo suorastaan! Koskaan aikaisemmin en ole mielestäni ollut näin huonotuulinen ja haastava kumppani... Kärsivällisyyttä ei ole minkään vertaa, pinna palaa ihan samantien. Huudan ja raivoan. Minkäänlaisia vastoinkäymisiä en sulata, marttyyrimaisesti huokailen vaan "kuinka tämäkään ei voi kohdallani onnistua?". Itkettää. Väsyttää. Masentaa.

Viikonlopun negatiivinen raskaustesti ja alkaneet menkat tuntuvat todella pahalta. Toissapäiväinen yllätysvierailu kaverilta, jonka jokin aika sitten kuulin odottavan esikoistaan, sai oloni todella surkeaksi. Heillä on laskettu aika syyskuun alussa, vain kaksi viikkoa aikaisemmin kuin mitä meillä olisi ollut. Hänen vauvavatsan näkeminen ja tulevan suunnittelu osui johonkin hyvin arkaan paikkaan.

Tuntuu, että edelleen roikun menneessä raskaudessani. Mietin raskausviikkoja, äitiysloman alkua, lapsen huoneen sisustusta ja ylipäätään kaikkea siihen liittyvää ja minua alkaa itkettää. Huomaan, että itku pyrkii esiin yhä useammin ja vahvemmin. Eilen pääsikin iso itku verrattain pienestä asiasta: kuivausrumpu on jotenkin vahingoittunut muutossa ja tarvitsee huoltoa. Tämä, helposti järjestettävissä oleva asia, aukaisi padot ja itku pääsi valloilleen. Tuntuu, että itku on ollut tuloillaan viikkoja ja nyt se tuli. Miehenikin totesi halatessaan, että anna vaan kaiken tulla ulos.

Ihana, rakas mieheni, jota en tällä hetkellä koe ansaitsevani. Mieheni, joka jaksaa olla positiivinen ja luottavainen tulevaisuuteen, kun minä en enää jaksaisi. Kahden vuoden yrittämisen rajapyykki lähenee, enää yksi kierto ja sitten hoitojen aloittamisesta on kulunut jo vuosi, yrittämisen aloittamisesta kaksi. Viimeinen puoli vuotta meni ihan hukkaan raskauden, keskenmenon ja siitä toipumisen kanssa. Aika menee eteenpäin tapahtuipa mitä tahansa, tai tässä tapauksessa, kun ei tapahdu...

Kp 1

Sinne meni sitten ne toiveet ja uskomukset alkaneesta raskaudesta, taivaan tuuliin! Kyllä harmittaa ja surettaa. Jotenkin sitä oli niin varma, että tällä kertaa olisi tärpännyt. Tosin ottaen huomioon viimeaikaisen stressin ja kiireen (remontti ja muutto), olisi se kai ollutkin aikamoinen onnenkantamoinen jos hedelmöitys olisi näillä stressileveleillä onnistunut...

Nyt niellään tämä pettymys, marssitaan apteekkiin hakemaan uusi satsi femareita ja yritetään uudelleen jo kahden viikon päästä, joka osuvasti sattuu olemaan juhannusviikonloppu. Tiedossa siis keskikesän romantiikkaa!

Hätäilyä

Niinhän sitä piti tuhlata yksi testi aamulla kun tein negatiivisen raskaustestin. DPO 11 ja tiedän, ettei näin aikasen mitään vielä tarvitse näkyäkään... Ei näkynyt viime kerrallakaan. Jotenkin sitä vain ajatteli, että raskaana ollaan kun oireetkin puhuvat sen puolesta (vaikkakaan tissikipua ei vieläkään ole ilmestynyt...) Tämänaamuinen tipauttaa taas lähemmäs maanpintaa, lauantaina tehtävä testi voi hyvinkin olla negatiivinen. Siihen täytyy tässä taas henkisesti varautua.

Nämä viimeiset päivät ovat todellista piinaa! Toiveet ovat edelleen korkealla vaikkakin epätoivo kurkistaa jo kulman takana...

Voi, kunpa yllättyisin positiivisesti lauantaiaamuna...

Ups, se oli vahinko...

Eilen sain taas tietää yhden kaverini olevan raskaana. Niinpä tietenkin. Pahinta asiassa on ehkä se, että raskaus ei ollut toivottu vaan se on ollut "vahinko"! (Voiko joku kertoa mulle, että miten niitä vahinkoja edes syntyy?!)

Kyseessä on minua vanhempi nainen, jolla on jo kaksi isompaa lasta. Nyt on siis tulossa iltatähti, josta kaverini ei "oikein jaksa olla innoissaan". Ei osannut sanoa, että millä viikolla menossa tai edes tarkkaa laskettua aikaa: "joskus kai marraskuun alussa". Voi jumalauta!

Siinä hän avautui kirkkain silmin kuinka ei jaksa, halua eikä tahdo mutta pakko kai se on... Siinä kuunnellessa mietin vaan, että mä olen täysin väärä henkilö, jolta hakea tukea tai ymmärrystä tuossa tilanteessa. Varsinkin kun hän hyvin tietää meidän tilanteen ja historian.

Kyllä taas pisti vihaksi. Miten itsekeskeisiä ihmiset voivat olla?

Miksi moinen onni ei voi kohdata meitä? Miksi?

Yhtä hyvin...

Sitä niin helposti päästää itsensä kuvittelemaan kaikenlaista, pää pilvissä taas haaveillen...

Dpo 6 ja spekulaatiot mahdollisesta raskaudesta käyvät kuumina... -ja vaikka mitä oireitakin olen ollut havaitsevinani:

- pissan lisääntynyt määrä (yhtä hyvin voi johtua kiihtyneestä aineenvaihdunnasta, jota viimeaikoina harrastettu liikunta olisi auttanut)

- pissan voimakas tuoksu (yhtä hyvin voi johtua liian vähästä vedenjuonnista tms.)

- väsymys (yhtä hyvin voi johtua myös meneillään olevasta rempasta ja lähenevästä muutosta)

- ilmavaivat ja turvotus (yhtä hyvin voi johtua myös liiallisesta hiilihapollisten juomien nauttimisesta)

- jomotukset ja tuntemukset alavatsalla (yhtä hyvin voi johtua lähestyvistä menkoista)

- rintaan ilmestynyt ihottuma (yhtä hyvin voi johtua kuivasta ihosta)

- hetkittäinen päänsärky (yhtä hyvin voi johtua stressistä ja väsymyksestä)


Mitäpä näistä nyt sitten päättelisi?

Käsi kädessä

Heräsin yöllä siihen, että mieheni otti minua kädestä kiinni. Pieni, ihana ja yllättävä ele keskellä yötä. Mieheni kättä hellästi puristaen nukahdin uudelleen hymy huulilla.


Rakas mieheni.

Ohi on...

...ovulaatio meinaan. Vielä lauantaiaamuna testasin vahvan plussan ja sunnuntaina puolestaan taas jo ihan puhtaan negan, joten eiköhän se la-su välisenä aikana ole ollut otollisinta...? Tilaisuus käytettiin kaikin puolin hyväksi, eikä tulos ainakaan yrittämisestä jää kiinni! Harmillista vaan, että vaikka ajoitus olisikin täydellinen, niin ei se yksistään riitä. Ihanteellisissakin olosuhteissa raskauden todennäköisyys on vain 20 - 25 % luokkaa...


Nyt vaan odotellaan ja toivotaan parasta.

Iso O

Tällä viikolla on testailtu ovulaatiota ahkerasti. Maanantaina ei mitään, tiistaina haamu, keskiviikkona haalea viiva, torstaina ei mitään ja tänään, perjantaina, vahva viiva. Ikävät yhteistyökumppanit Ilmavaivat ja Ripuli kielivät myös lähestyvästä H-hetkestä...

Ovulaatio toivon mukaan 24 - 36 h sisällä...

JES!!!

Papereita

Muuton yhteydessä tulee käytyä läpi kaikki kertyneet tavarat ja paperit. Löysin kansiollisen papereita vuosien takaa, joista kaksi paperiarkkia sai mietteliääksi.

Ensiksi tuli vastaan vuosien vanha e-pilleriresepti julistaen "1 pilleri päivässä raskauden ehkäisyyn". Niinpä niin. Niin kuin niitä olisi koskaan edes tarvittu. Toinen, vähän iloisempi, löytö oli syntymätodistukseni. Siitä kävi ilmi, että olen syntynyt aamulla kello 9.31, pituutta oli 48 cm ja painoa 2930 g, voi suloisuutta!

Voi, kunpa pian saisin oman pikkuiseni syntymätodistuksen nähtäväkseni...

Asiaa ja asian vierestä

Tällä hetkellä meneillään on jonkinlainen suvontovaihe, eikä aiheeseen liittyvää kirjoittelua tunnu syntyvän. Siispä kirjoitan vähän aiheen vierestä...

Muutamme uuteen kotiimme kolmen viikon kuluttua. Viime ajat ovatkin kuluneet vauhdikkaasti tavaroiden lajittelussa ja pakaamisessa sekä  asioiden järjestelyssä. Miljoona asiaa on edelleen tehtävänä mutta eiköhän tämä tästä pikkuhiljaa...

Toisaalta mieli haikeana jätän nykyisen kotimme mutta toisaalta taas, en malttaisi odottaa, että pääsemme asettumaan uuteen kotiimme.

Uuden kotimme ehdottomasti paras puoli on sen tuomat lisäneliöt. Sieluni silmin näen jo tulevan lasten huoneen pinnasänkyineen ja keinutuoleineen. Ihan vielä en saa meidän pikkuiselle huonetta sisustaa mutta toivottavasti jonain päivänä kuitenkin. -Ja kun se aika koittaa tiedän, että olemme enemmän kuin valmiita. Onneksi sitä odotellessa saan sisustaa vierashuonetta, joka tuleekin olemaan kovassa käytössä jo heti kesällä, kun saamme lomavieraita ulkomailta. En malttaisi odottaa!

Nyt eletään kp 10 ja ovulaatiota odotetaan kylään tulevalla viikolla. Ihan pikkuisen suunnitelmia haittaa se, että olen kolme päivää ensi viikosta työmatkalla... Normaalien laskutoimituksien mukaan ovulaatio olisi torstaina, mutta voinko luottaa siihen, kun tämä kierto on muutenkin poikennut kaikista muista kierroista? Tokihan ovista aion testailla, ja varmuuden vuoksi uimarit lähetetään matkaan ennen työmatkaa ja vielä uudelleen myöhemmin viikolla kotiuduttuani. Nähtäväksi jää, tuottaako tämä tulosta tällä kertaa...

Hyvää mieltä

Miten voikin pieni kävelylenkki tehdä ihmeitä? Pahoitin jälleen mieleni ajattelemattomasta kommentista äitiydestä (ja sen ihanuudesta ja tärkeydesta ja tarkoituksen mukaisuudesta ja, ja, ja...). Teki mieli vetää peitto korville ja syödä kaapista kaikki, missä on vähäänkään sokeria... Onneksi vastustin kiusausta ja lähdin kävelylle.

Kun sai nauttia auringosta kasvoilla ja raittiista ilmasta, niin väkisinkin mieli piristyi. Kotiin tulin iloisena ja rentoutuneena. Jopa siinä määrin, että ymmärsin, että tämän aivopierun päästänyt henkilö ei varmasti tarkoittanut mieltäni pahoittaa. Kunhan vaan oli ylitsepursuavan onnellinen äitiydestään (ja se suotakoon hänelle! Jonain päivänä toivottavasti saan itsekin kokea tuon mahtavuuden).

Eihän tässä pitäisi jokaista lausetta ja sanaa ottaa henkilökohtaisesti mutta niin vaan välillä tuppaa käymään. Omat ajatukset pyörivät niin paljon tämän kaiken ympärillä, että automaattisesti olettaa sen olevan muillakin ensimmäisenä mielessä. Sitä unohtaa, että loppujen lopuksi me olemme tässä tilanteessa yksin, minä ja mieheni, meidän elämässä.

Onneksi kierto on jo hyvässä vauhdissa. Femar-kuurin 3. päivä ja toivottavasti ensi viikolla pääsemme metsästämään taas ovulaatiota! Tästä se taas lähtee! Vastoin kaikkia lääkärin suosituksia...

Lapsettomien lauantaista

Tänään on siis vietetty lapsettomien lauantaita. Itse henkilökohtaisesti en kaipaisi yhtään lisämuistutusta asiasta, joka on muutenkin läsnä 365 päivänä vuodessa. Ajatus lienee kaunis mutta oloani se ei helpota. Ahdistavammaksi asian tekee se, että huomenna niin monessa kodissa ja perheessä vietetään äitienpäivää, ja itse jään tuosta kaikesta paitsi, jälleen kerran.

Facebook kannattaa siis suosiolla jättää huomenna tsekkaamatta, jos ei jaksa lukea loputtomia onnitteluja "kaikille maailman äideille". Vastalauseena kaikille lapsellisten lapsi- ja perheilmoituksille, toivon, että minulta olisi löytynyt rohkeutta tuoda statuksessani esille lapsettominen lauantai. -vaan ei löytynyt. Aihe on niin henkilökohtainen ja arka, etten halua puolituttujen saavan vihiä epäkelpoisesta elimistöstäni ja sen aiheuttamasta epätoivosta. Sitä varten minulla on tämä blogi, onneksi.

Syvällä sydämessäni toivon hartaasti, että jo ensi vuonna meilläkin juhlittaisiin äitienpäivää. Tämän myötä uskon, että haavat olisivat parantuneet sen verran, että uskaltautuisin facebookissa mainitsemaan lapsettomien lauantaista. Muistuttamaan, että elämä ei koskaan ole itsestäänselvyys.


Tänään, ja huomennakin, kaikki lapsettomat ja lapsettomuudesta kärsivät ovat ajatuksissani.


Vielä jonain päivänä mekin olemme äitejä.


Se on vain ajan kysymys.

Kp 1

Tulihan ne sieltä! Vihdoinkin! Meinasi jo usko loppua kokonaan. Edellinen kierto kesti siis huimat 51 päivää! Tosin tämähän on ihan normaalia. Aikanaan kun raskaus ei vielä ollut tehtävälistalla, niin tämä oli ihan normaalia, kierto noin 3-4 kuukauden välein. -Ja se sopi minulle.

Raskauden olemisesta tehtävälistalla, kuvaa todellakin sitä itseään. Aikanaanhan halusin "puitteet" kuntoon ennen kuin aletaan perhettä perustamaan. Halusin uuden ammatin ja työpaikan, halusin naimisiin ja kestävän parisuhteen, halusin auton, kodin sekä koiran, sitten  vasta saisi lapsi tulla. Nyt on sitten puitteet kunnossa. Kaikki muu on paitsi se koira. Ja lapsi. Kunpa sitä olisikin ollut viisaampi.

Nopean laskutoimituksen perusteella tuleva ovulaatio osuisi päivään, jona olen vielä työmatkalla. Taitaa sittenkin tulla välikierto, ihan niin kuin lääkäri suositteli. Taitaa luonto hoitaa hommansa ja hyvä niin. Eipähän tarvitse jossitella. Joka tapauksessa aion Femarit aloittaa jo tässä kierrossa (kp 3-7), katsotaan sitten miten se ovulaatio tekeytyy ja pääsemmekö sitä hyödyntämään. Ei se mitään ota, jos ei annakaan.

Ärhäkkä kevätflunssa kaatoi minut petiin. Sairastan ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen. Miten sitä voikin välttyä kaikenmaailman sikainfluenssilta ja kausipöpöiltä ja sitten sairastua kevään kynnyksellä varmaankin johonkin hyvinkin tavalliseen pikku virukseen? Loppuviikko kotona, vuoteessa, ja toivottavasti olo tästä paranee.

Kp 49

Tänään siis jo kiertopäivä 49! Ihan älytöntä, sanon minä. Aikaisempien tero-kuurien mukaan menkkojen olisi pitänyt alkaa eilen, eli 4. päivänä terojen loppumisesta, vaan ei ole alkanut ei. Jotain nippailuja alavatsalla on mutta ei menkkamaista normaalikipua. Lieneekö tämä sitten tarkoittaa, ettei menkkoja tulekaan? Onkohan tämä yleistäkin? Noh, viikon odotan ja sitten soittelen polille. On se kyllä kumma, että jos ei nyt luomusti alkaisikaan, niin edes sitten lääkityksellä. Miten voikin (useimmille) niin luonnollinen asia olla kohdallani näin pielessä? Niin turhauttavaa!

Turhautumista lisää tieto siitä, että JOS edellinen raskaus olisi edennyt normaalisti, niin nyt oltaisiin jo yli puolenvälin ja rakenneultra olisi huomenna... Katkeransuloisesti olen lukenut muiden aikanaan samaan aikaan plussanneiden iloisia uutisia raskauden etenemisestä. Olen toki iloinen heidän puolestaan, mutta samaan aikaan en voi olla ajattelematta, että miksi minä en saanut jatkaa tuota matkaa heidän kanssaan? Miksi?

Kateutta ilmassa

Mistähän se ensimmäinen tunne kumpuaa, kun kuulee, että (taas!) joku tuttavapariskunnista odottaa esikoistaan? Se kateuden tunne, joka aiheuttaa piston sydämessä ja synkän mielen, on jotenkin vaan niin kovin raskasta. Sen sijaan, että olisin iloinen ja onnellinen heidän puolestaan, osaan vain ajatella, että eikä? Oikeesti? Miksi? Miksi he mutta ei me?

Onneksi saan kuulla näistä uutisista aina vähän etukäteen, jolloin osaan varautua pariskunnan tapaamiseen ja hymyn piirtymiseen kasvoille onnitellessani heitä.

Jostain syystä mieli on taas matala ja usko onnistumiseen nollissa. Lienee jotakin hormonaalista elimistössä meneillään, kun mielialat vaihtelevat näin laidasta laitaan...

Tänään on kp 43, teropäivä 8 ja menkkoja odotellaan alkavaksi sunnuntaina. Ehkä se mieli tästä taas kohenee, kunhan päästään tässä projektissa eteenpäin...

Me mieheni kanssa otimme varaslähdön ja juhlimme vappua jo lauantaina ystävien kanssa, joten tänään olemme olleet vain kotona ja nauttineet hyvästä ruoasta ja toistemme seurasta. Huomenna kyläilemään siskon luokse. Aurinkoista vappua!

Tunnustuksia vol. 2

Kiitos Kookokselle tästä!
 

The Rules
1. Nominate 15 fellow bloggers.
2. Inform the bloggers of their nominations.
3. Share 7 random facts about yourself.
4. Thank the blogger who nominated you.
5. Add the Versatile Blogger Award picture to your blog post.

Tällä kertaa en laitakaan tunnustusta eteenpäin (laiskuuttani!), vaan tunnustuksen voi jokainen halutessaan kopioida blogiinsa ja jakaa 7 sattunnaista faktaa itsestään. Tässä minun faktani:
 

1. Pelkään hysteerisesti kaiken maailman hyönteisiä ja ötököitä: leppäkertuista ja perhosista alkaen, ampiaisiin ja mehiläisiin.

2. Olen aamun virkku ja illan torkku. Mieheni taas on päinvastainen.

3. Olen aina ollut lapsenkasvoinen. Nuorempana ärsytti kun aina luultiin teiniksi, ei ärsytä enää.

4. Minulla ei ole minkäänlaisia allergioita.

5. Katson luvattoman paljon TV:tä. Lempisarjojani ovat: Täydelliset naiset, Greyn anatomia, Criminal minds, Mentalist, Moderni perhe, Puumanainen, House ja tässä vain muutamia luetellakseni...

6. Nautin kun joku kampaa hiuksiani. Joskus pyydän sisaruksien lapsia leikkimään kampaajaa, jolloin minä olen asiakas (tietenkin!) ja he kampaajia. Ah, niin ihanaa. Tietenkin kampaajakäynneistä täytyy aina pulittaa euro tai kaksi...:)

7. Lapsena toimin mallina muotinäytöksissa. Ikävä kyllä tuo mallimaisuus ei ole seurannut minua aikuisikään...:)


Näiden myötä haastan kaikki kertomaan itsestään muutaman satunnaisen seikan!
 

Läpi harmaan kiven

Puhuin eilen iltapäivällä vielä klinikan hoitajan kanssa ja hän oli varmistannut lääkäriltä, että kaksi kiertoa on suositeltavaa odottaa keskenmenon jälkeen ennen uutta yritystä. Yritin siihen väliin selittää, että tämähän on periaattessa jo toinen kierto (7 viikkoa km:stä), ainoa vaan, ettei minkäänlaista vuotoa ole ollut. Se vuoto kuulemma on tässä tärkeintä, ei niinkään aika.

Harmittaa, koska jos olisin tiennyt, että nyt kun vihdoinkin olisin valmis uuteen yritykseen, niin sitten pitääkin odottaa, olisin syönyt ne tero-kuurit näinä kahtena menneenä kuukautena. Tämä tietenkin olisi selvinnyt jos olisin uskaltautunut soittamaan klinikalle aikaisemmin... Huokaus.

Toki tiedän, ettei tässä kenellekään kiusaa haluta tehdä, vaan että välikiertojen tarkoituksena olisi antaa kohdulle aikaa palautua rankasta kokemuksesta. Halutaan varmistaa, että kohdun limakalvo on tarpeeksi hyvässä kunnossa tukemaan mahdollista uutta raskautta.

Hoitajalle jo ilmoitin, että kahta kiertoa en suostu odottamaan, yhtä voin harkita. Nyt en vaan osaa päättää kummin olisi parempi? Odottaa se yksi kierto vai ei odottaa ollenkaan?

Ystäväni kanssa eilen järkeiltiin, että yhdet kuukautisethan tässä on tulossa tämän tero-kuurin päätteeksi (josta sitten lähtisin syömään Femarit), mutta lasketaanko sitä yhdeksi kierroksi? Eikö kierto lasketa kuukautisten ensimmäisentä päivästä seuraavien kuukautisten alkuun? Eli tuossa välissä ei olisi kiertoa mutta ainakin kohtu pääsisi tyhjenemään ja muodostamaan uuden limakalvon ovulaatiota odotellessa.

Eihän se mitään ota jos ei annakaan. Pahinta mitä tässä voi tapahtua on, että alkio ei kiinnittyisikään hedelmöityksessä (jos limakalvo ei ole tarpeeksi hyvässä kunnossa) ja tulee kuukautisten mukana pois. Sama lopputulos kuin välikierrossa, ei raskautta. Mutta välikierrosta poiketen olisi edes mahdollisuus raskautua. Täytyy vaan psyykata itsensä, että lopputulos voi olla mitä vaan...

Kävin nettipalstoilla lukemassa raskautumisesta heti keskenmenon jälkeen, ilman välikiertoja, ja monessa tapauksessa lopputuloksena on ollut onnistunut raskaus. Tokihan kolikolla on aina kääntöpuoli ja jollekihan ne ikävät uutiset tapahtuu... Ehkä ilmassa on vähän ajatusta, että ei kai se salama iske kahta kertaa samaan paikkaan...?

Takapakkia

Ärsyttävää!!!! Aarrrrgh!

Juuri soittivat klinikalta, että katsottuaan minun papereita tarkemmin, niin lääkäri on määrännyt kaksi kiertoa väliin ennen kuin voin aloittaa femarit. Voi paska! Kerkesin jo niin innostua ja tässä sitä taas ollaan. Joskus kesän lopulla päästään yrittämään. Vituttaa.

Kuudes kerta toden sanoo?

Poliklinikalta soittivat takaisin ja lupa uuteen yritykseen on saatu!

Nyt siis Teroluteja kymmenen päivän ajan (2. päivä tänään), jonka jälkeen pitäisi alkaa kuukautiset. Kierron 3-7 päivinä tuttuun tapaan Femarit ja siitä ovulaatio. Toivotaan, että vaste on yhtä hyvä kuin aikaisemmin, ja onni potkaisisi taas pian - tai mieluummin heti!

Helpottavaa oli kuulla, että ei tarvita seurantaultria tai muitakaan lääkärikäyntejä tässä välissä, vaan kotona testaillaan ovulaatiota, sopivana hetkenä lähetetään uimarit matkaan,  sitten piinaillaan ja sen jälkeen testaillaan. Tällä reseptillä mennään kesä.

Klinikkaan olen yhteydessä jos: A) haluamme inseminaatioon tai B) tulen raskaaksi. - mieluummin tietysti jälkimmäisestä syystä...

Katselin kalenteria ja laskeskelin jo päiviä tulevaan ovulaatioon (tiedetään!). Samalla huomasin kaavan, jota en ole aiemmin huomannutkaan. Terojen jälkeen menkat ovat alkaneet aina neljäntenä päivänä terojen loppumisesta. Nythän ovulaatio on helppo laskea tarkalleen, jos siis historia toistaa itseään. Näillä näkymin täällä ovuloidaan sunnuntaina 20.5. tai siinä nurkilla! :) - kunhan ei vaan myöhäisemmäksi menisi, kun siitä alkavan viikon alusta olen työmatkalla kolme päivää... Noh, nämä arvaukset tarkentuvat lähempänä ajankohtaa.

Kalenterin mukaan tämä olisi (vasta) kuudes kierto sen jälkeen kun viime kesänä hoidot aloitettiin. Aikaisemmista viidestä kierrosta kaksi taisi olla ovuloimattomia kiertoja, ja yhdestähän raskauduin. Eli ei tässä niin huonosti asiat ole ollenkaan, sen vaan aina välillä unohtaa kun ei näe nenäänsä pidemmälle. Nyt toivotaan että kuudes kierto toisi meille hyviä uutisia!

Alku

Aamun testi oli puhdas nega, eikä jättänyt minkäänlaista tulkinnan varaa. Olo ei ollut niin pettynyt kuin olisin kuvitellut, enemmänkin ehkä vain helpottunut. Nyt piinapäivät ovat tällä erää ohi ja voin hyvillä mielin kokoontua ihanien ystävien kanssa tulevana viikonloppuna ja maistella lasillisen, jos toisenkin, viiniä.

Nyt odotellaan soittoa klinikalta, että päästään sopimaan jatkosta.

Uusi viikko, uusi alku.

Huomenna

Aamulla oli jo pissa mukissa valmiina testiä varten. Hetken aikaa mietin ja kaadoin pissan pois. En tehnyt testiä. Ajattelin, että nyt täytyy herätä todellisuuteen! Todennäköisyys raskaudesta, varsinkin kun ovulaatiota ei olla edes bongattu, on sama kuin voittaisi lotossa. Niinpä siis päätin, että huomen aamulla teen testin, (negatiivisen) ja aamupäivällä soitan klinikalle. Kai se on vaan taas kiivettävä takaisin ratsun selkään.

Tänään näin ihanan kummityttöni (9 kk) pitkästä aikaa. Ei ahdistanut eikä harmittanut vaan päinvastoin, sydän täyttyi hellyydestä ja rakkaudesta tätä pientä kohtaan. Hän on kyllä niin hurmaava tapaus, että sai vielä enemmän tämän vauvakuumeen kohoamaan... Onneksi olo on positiivinen ja luottavainen, jonain päivänä mekin vielä onnistutaan.

Huomenna. Huomenna soitan klinikalle.

Toiveajattelua

Kyllä sitä osaakin olla säälittävä! Kaikenmaailman oireita olen nyt muka huomaavani sen viikon takaisen mielikuvitus-ovulaation jälkeen: on päänsärkyä, tukkoista nenää, alavatsatuntemuksia, ruuansulatushäiriöitä, väsymystä, aamuyön unettomuutta ja mitä vielä...

Muistan, että edellisen raskauden alussa, kun en vielä ollut tehnyt positiivista testiä, valitin ystävälleni aamuyön unettomuudesta, rintatuntemuksista, vilustumisesta ja pissan voimakkaasta hajusta. - Täytyy myöntää, että iltaisin kotona tutkin, tuntuuko rinnat erilaisilta ja joka vessakäynnin jälkeen analysoin pissan tuoksua...

S ä ä l i t t ä v ä ä !

Vielä täältä itsekyhätyistä pilvilinnoista tullaan alas ja kovaa...

...mutta vasta ensi viikolla. Siihen asti annan itseni luvan haaveilla, kuvitella ja fantasioida, olisihan se niin ihanaa... Olkookin, että ensi viikolla tuntuu kahta kauheammalta. Se on ensi viikolla se. Nyt on nyt.

Epätoivoista

Nykyään on hyviä päiviä ja vähemmän hyviä päiviä. Toisinaan pystyn olemaan jopa optimistinen tulevaan kohtaan, ajatellen, että varmasti kohta on meidänkin vuoro ja sitten kaikki menee kuten pitääkin, ja meille tulee vauva. Mutta toisinaan sitten taas, kuten tänäänkin, ahdistaa ja masentaa ja haluaisin vain voida olla ajattelematta koko asiaa ja olla kuin tätä tilannetta ei elämässäni olisikaan.

Kaavinnan jälkeen lääkäri sanoi, että voisimme olla yhteydessä klinikkaan lomamme jälkeen. Noh, nyt ollaan reissusta kotiuduttu ja ajatus yhteydenotosta ahdistaa. Ahdistaa, että se kaikki alkaa taas uudelleen: päivien laskeminen, painosta paasaaminen, pillerien syöminen, väkisin yrittäminen ja turhien testien tekeminen. Lopputuloksena todennäköisesti vaan pettymystä ja pahaa mieltä. -ainakin alkuun. Usko siihen, että raskautuisin nopeasti uudelleen on olematon. Vaikkakin lääkärikin totesi, että jatkon kannalta on hyvä, että tiedetään mikä lääke ja annostus minun kohdallani toimii, niin siitä huolimatta, en jaksa uskoa, että lähiaikoina meitä onni jälleen potkisi.

Viime päivien ajan on ollut jonkinlaisia tuntemuksia alavatsalla... Onpa käynyt mielessä, että kuukautiskierto sieltä yrittäisi itsekseen tulla, vai olisiko se voinut olla jopa ovulaatio? Mene ja tiedä. Tietenkään kaapissa ei voinut olla ainoatakaan ovulaatiotestiä, jolla asian olisi voinut tarkistaa. Suurella todennäköisyydellä mielikuvitus kuitenkin tekee tepposia. Eihän minulle luonnollisesti kuukautisia pitäisi tulla. Niin epätoivoinen sitä kuitenkin on, että vaikka suositellaan, että ainakin yksi kierto odotetaan keskenmenon jälkeen ( ja ihan jopa hyvästä syystä, Perhesuunnittelun kotivuilta: Tämä siksi, että keskenmenon jälkeen raskaaksi tuleminen on erittäin helppoa, mutta kohdun limakalvo saattaa olla liian huonossa kunnossa uutta raskautta tukemaan ), mutta kyllä meillä tämä mielikuvitus-ovulaatio yritettiin hyödyntää. Miehelleni en tosin asiasta maininnut, eipähän ainakaan hän sitten pety. Nyt en sitten tiedä, että odottaisinko sen kaksi viikkoa, että nähtäisiin oliko kyseessä tosiaan ovulaatio vai vaan ilmavaivoja?

Tällä viikolla kollegani sitten kertoi uutisensa: Nyt on np-ultra takana ja siellä se tyyppi ihanasti sätki ja potki.

Mä arvasin. Voi vi**u.

Valoa tunnelin päässä

Hämmentävää olla iloinen aamun negatiivisesta raskaustestistä, mutta onhan se merkki siitä, että fyysisesti ollaan jo keskenmeno selätetty. Olo on helpottunut.

Huomenna matkataan miehen kotiseudulle, ja uskon, että tekee hyvää molemmille vaihtaa maisemaa ja nähdä rakkaita ihmisiä.

Jotenkin tämä loma toimii viivanjakajana aikaa ennen ja jälkeen keskenmenon.

Haluan jättää keskenmenon taakseni ja katsoa luottavin mielin tulevaan. Kotiin palattuamme olemme yhteydessä poliklinikkaan ja toivottavasti pian pääsemme etenemään asioissa.

Pitkästä aikaa olen innoissani tulevasta!

Kahvitauolla

*Syvä huokaus*

Tietenkin sen työkaverin, joka sai suloisen pienen pojan tammikuussa, piti tehdä yllätysvisiitti toimistolle. Minä kun olin jo huokaissut helpotuksesta, kun hän oli ilmoittanut tulevansa käymään maanantaina, johon kohteliaasti sain vastattua, että harmikseni (=helpotuksekseni) olen tuolloin lomalla, mutta sitten seuraavalla kerralla toivottavasti tavataan.


Yllätyshyökkäys tapahtui iltapäivän kahvitauolla, jolloin kahvipöydästä ei voinut enää poistua vaikuttamatta röyhkeältä ja välinpitämättömältä. Siinä sitten väkisin oli yritettävä pientä ihastella ja ääneen taivastella. - Ja olihan hän vallan ihana ja valloittava! Sehän se siinä niin kipeää tekikin.

Sopivaksi katsomani ajan kuluttua käännyin teekuppini puoleen ja keskityin iltapäivälehtien sisältöön, toivoen, etteivät muut ihastelultaan huomaa käytöksessäni mitään erikoista. Välillä uskaltauduin vilkaisemaan poikaa ja jopa hymyilemään. Mitään en saanut sanottua tai kysyttyä, muuten olisin varmasti paljastanut itseni. Jossain vaiheessa paha mieli ja kyyneleet eivät olleet kaukana mutta pakko oli tunteet tukahduttaa. Mietin vain sopivaa hetkeä poistumiselle, jotta voin hautautua huoneeseeni ja antaa kyynelten tulla.

Tässä tilanteessa mietin, että olisiko ollut parempi jos olisin kertonut työpaikallani keskenmenosta. Olisiko minulla ollut helpompaa vai vaikeampaa? Olisiko tämä tilanne ollut enemmän kiusallinen vai helpommin kestettävissä?

Kukaan muu kuin toimitusjohtajamme ei tiedä tapahtuneesta, ja niin olen sen halunnut pitääkin. Ainakin on yksi paikka, jossa minun ei tarvitse asiaa miettiä eikä siitä puhua. Täällä minun ei tarvitse analysoida omaa käytöstäni tai miettiä mitä muut ajattelevat. Jos he tietäisivät, niin ajattelisiko he, että nauran liikaa? Ajattelisiko he, että on sopimatonta vitsailla kahvipöydässä? Entäs omat analysointini sitten? Nauranko liikaa? Vai olenko surullinen? Surenko? Näiltä ajatuksilta saan hetken rauhaa, kun voin aamulla töihin mennessäni ravistaa ne kannoiltani ja iltapäivällä kotimatkalla ottaa taas ne harteilleni kannettavaksi.

Onnekseni esimieheni suhtautuminen tilanteeseeni on ollut sydäntä lämmittävää sekä kannustavaa, ja se on saanut töihin paluun tuntumaan hyvältä ratkaisulta. Palatessani töihin kävimme keskustelun, jossa kerroin mitä on tapahtunut ja hän yllätti minut kertomalla, että heidänkin ensimmäinen raskaus aikanaan päättyi keskenmenoon. Hän sanoi ymmärtävänsä, että käymme mieheni kanssa läpi rankkaa kokemusta ja suremme menetystä, mutta aikanaan, kun meistä siltä tuntuu, niin kehotti yrittämään uudelleen. Neuvoi vielä antamaan itselleen aikaa ja olemaan armelias. Sanoi vielä, ettei pidä huolestua, jos työteho ei ole ihan samanlainen kuin on ollut, että kyllä se siitä aikanaan korjaantuu. Lisäsi sitten vielä, että toivoo kuulevansa hyviä uutisia pian.

Kyseessä on viisissäkymmenissä oleva mieshenkilö, kolmen lapsen isä. Minun ihana ja ymmärtäväinen esimieheni.

Päivä kerrallaan

Viime aikoina minun on pitänyt vastata useasti läheisten esittämään kysymykseen "kuinka sinä voit?". Olen vastannut kaikille totuudenmukaisesti, että on pakko jaksaa mennä eteenpäin, päivä kerrallaan, katse tulevaisuuteen suunnattuna vaikka mieli onkin mustempi kuin koskaan.

On vaikea uskoa, että tapahtuneesta on kulunut vasta reilu kaksi viikkoa. Päässäni siitä on viikkoja, jollei jopa kuukausia. Olen käynyt tapahtunutta läpi mielessäni uudestaan ja uudestaan. Olen pähkäillyt, pohtinut, punninnut ja puhunut. Olen yrittänyt puhua asiasta mahdollisimman paljon ystävieni kanssa. Olen käynyt läpi kaikki scenaariot, mitä tapahtui, miksi tapahtui, olisinko voinut vaikuttaa asiaan, mitä jos olisin tehnyt näin tai noin... etc. Kaiken tämän analysoinnin ja ajatusprosessin jälkeen tuntuu, että olen hyväksymässä asian. Näin nyt vain kävi. Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, mutta en usko, että tulen saamaan parempaa selitystä.

Suru on edelleen läsnä, ihan tuossa pinnan alla, mutta minun on työnnettävä se pois mielestäni ja keskityttävä tulevaisuuteen. Minun on pysyttävä liikkeessä, tai enemmänkin asioiden on pysyttävä liikkeessä. Järjestyksen ihmisenä minua helpottaa, että olen saanut asioita hoidettua; neuvolaan on ilmoitettu tapahtuneesta, äitiysvaatteet on lähetetty sovittamatta takaisin, vauva-lehden tilaus on keskeytetty, vauvatarvikkeet laitettu pois näkyvistä etc. Alkukesästä tapahtuva muutto pitää myös kiireisenä, ja hyvä niin.

Miehen kanssa ollaan jo päätetty, että lähdetään uuteen yritykseen heti kuin se on mahdollista. Toive raskautumisesta uudestaan on kovin suuri ja toivomme sen tapahtuvan pian. Jälkivuotoa ei kaavinnan jälkeen ole juurikaan ollut mutta raskaustestihän sen lopullisen tuomion sitten antaa.

Minusta tuntuu, että joidenkin lähipiiriläistemme mielestä ajattelemme tulevaa liian pian. Jotenkin tuntuu, että heidän mielestämme meidän tulisi surra ja velloa tapahtuneessa tietyn aikaa, ennen kuin voisimme jatkaa eteenpäin. Tämä tietysti suututtaa ja pistää miettimään. Vaikkakaan sillä ei ole tuon taivaallisen väliä, mitä muut ajattelevat, niin kyllä se silti vaikuttaa. Itseni olen löytänyt miettimästä, että suhtaudunko tähän liian "kevyesti"? Annanko surulle tarpeeksi tilaa / aikaa? Teenkö liian nopeita päätöksiä? Pitäisikö minun käsitellä tätä jotenkin toisin? Ja tässä kirjoittaessani mietin vain, että ei, ei tarvitse. Jokainen tekee surutyötä omalla tavallaan. Tämä on minun tapani ja ihan yhtä hyvä kuin muidenkin.

Sen tiedän, ja ymmärrän, että aika parantaa haavat, mutta tämän ammottavan tyhjiön sisälläni voi täyttää ainoastaan uusi raskaus ja lapsen saaminen vihdoinkin syliin saakka.