Vuoden viimeinen mahdollisuus

Loppuvuoden kiireet painaa niin päälle, että en tiedä missä vaiheessa tässä kerkeisi raskautua??? Nyt menossa kierron 6.päivä ja Femar-kuuri lopussa, huomenna viimeinen pilleri kurkusta alas toiveen kera, että nyt onnistuisimme. Tähän kiertoon liittyy katkeransuloista odotusta ja toivomista, sillä samana päivänä kun minulla on ultra, jossa nähdään toimiiko lääke odotetulla tavalla, mieheni lähtee viikon kestävälle matkalle. Tämähän tarkoittaisi sitä, että jos lääke toimii ja ovulaatio olisi normaaliin aikaan, missaisimme sen kerta kaikkiaan! Sen riskin päätimme kuitenkin ottaa, koska minun tapauksessani on todennäköisempää, että a) lääke ei tehoa tällä annostuksella tai b) minulla on myöhäinen ovulaatio, niin kuin on ollut viimeiset kerrat, kun ovulaatio ollaan saatu aikaan. (Ovulaatio on ollut jopa kp 16-18) Näiden seikkojen varaan laitan toiveeni tässä kierrossa.

Mietin kyllä, että jos olisimme jättäneet tämän kierron väliin ja jatkaneet projektia ensi vuonna, ja tammikuussa tällä annostuksella ei mitään tapahtuisikaan, ja joutuisimme odottamaan taas yhden kuukauden, ennen kuin voisimme yrittää taas. Se vasta harmittaisi. Tosin harmittaa kyllä sekin, jos lääke toimiikin ja ovulaatio olisi "normaaliin aikaan" (kp 10-14), ja mies olisi toisessa maassa... Tämä on tällaista jossittelua. Riski on otettu, eikä auta muu kuin katsoa, että kannattiko...

Loppuvuoden kiireet tekevät yrittämisestä vieläkin hankalampaa. Työ tietenkin veroittaa suurimman osan ajasta, vuoden kiireisin aika on käsillä ja se kuljettaa molempia eri suuntiin. Sitten vielä siihen sosiaalinen elämä päälle; pikkujoulut, tapaamiset, ystävien lasten syntymäpäiväjuhlat ja kaikki muut kissanristiäiset, unohtamatta jouluvalmisteluja sekä lähimmäisten auttamista, niin stressiä ja ajanpuutetta on ilmassa, eikä se lopu ennen kuin vasta jouluaattona. Silloin saa luvan kanssa rauhoittua ja nauttia rakkaimpiensa seurasta.

Koskas teille tulee vauva?

Taas yhdet sukujuhlat juhlittu ja vastattu epämukavaan kysymykseen: "koskas teille tulee vauva?" Vaikka asian kanssa olen suhteellisen avoin, en kuitenkaan halunnut sitä miespuolisen, ja lapsettoman, sukulaisen kanssa jakaa, joka on vielä sitä mieltä, että lapsia on helpompi vain lainata lähipiiriltä, kun ne voi aina antaa takaisin, että näin voi itse päättää, koska haluaa lasten seurasta nauttia. En kyllä tiedä, että miten olisi pitänyt asiaan suhtautua? Siinä sitten yritin hymyillä ja myönnellä, että juu, kyllähän se niinkin on, vaikka mieli teki motata sitä äijää nenään! Ihmiset ei käsitä, miten arka, herkkä ja vaikea asia lapsettomuus on. Jos ei tiedä varmasti, että joku on lapseton omasta tahdostaan, mielestäni asiasta ei pitäisi udella! Itselläni ei tulisi mieleenikään udella kenenkään lisääntymisistä.

No joo, eihän se auta kuin taas uskoa parempaan huomiseen, kyllä se tulee meidänkin vuoro vielä!

Nyt kuukautisia odotellen, joiden pitäisikin alkaa hetkenä minä hyvänsä. Uusi kierto tuo tullessaan taas uutta intoa ja uskomista paremmasta tuloksesta.

Isänpäivä

Muistan miettineeni viime isänpäivänä toiveikkaasti, että juhlitaankohan meillä isää jo seuraavana vuonna? Nyt huomaan ajattelevani samaa ensi vuodesta… Ahdistaa ajatus, että vuoden päästä mietin taas tätä samaa…

Positiivinen minäni ajattelee, että ilman muuta ensi isänpäivään mennessä nyytti olisi jo ainakin tuloillaan, kun taas pessimistinen minäni huutelee väliin, etten ikinä tule raskaaksi! Että jos en ole raskautunut viimeisen vuoden aikana, miksi raskautuisin tulevanakaan…

Sen olen päättänyt, että jos niin onnellisesti käy, että kuitenkin olisin raskaana ensi vuonna tähän aikaan, niin meillä juhlittaisiin isää, vaikka nyyttiä ei sylissämme vielä olisikaan. Meiltä on mennyt hukkaan jo liian monta isän- ja äitienpäivää.

Mutta jos ihan yltiöpositiiviseksi heittäydytään, niin ehkäpä meillä juhlitaan jo äitienpäivänä…:)

Tämän hetkinen tilanne

Nyt tässä viimeisimmässä kierrossa söin normaalisti clomit kierron 3-7 päivä ja sen jälkeen jäimme odottelemaan tulevaa ovulaatiota. Ultra oli varattu kierron 16. päivä, koska aikaisempina kuukausina kierto on ollut 32-34 päivää, sekin vielä.

Ultraan mennessäni, en oikeastaan osannut ajatella mitään. Vähän ehkä jännitti, kun kyseessä olisi uusi lääkäri ja sairaanhoitaja mutta olin jo kotona laskenut ovulaation ajankohdan ja miettinyt valmiiksi päivämäärän, jolloin aikaisintaan voisin tehdä raskaustestin, kunhan vain olin tarkistamassa, ettei liikatuotantoa synny... Mikään ei valmistanut minua siihen, että tässä kierrossa lääke ei auttaisikaan. Ultrassa ei näkynyt yhtään kehittynyttä munarakkulaa, ei mitään. Taas pudottiin korkealta ja lujaa. Pettymys oli valtava, eikä kyyneliltäkään vältytty. Epämukavaksi asian teki se, että sairaanhoitaja ja lääkäri olivat molemmat varmaankin vastavalmistuneita, nuoren ikänsä ja kokemattomuutensa vuoksi, eikä osanneet ollenkaan käsitellä itkevää, lohdutonta potilasta.

Paikalle kutsuttiin erikoislääkäri kertomaan, että miten tästä eteenpäin. Teroilla kuukautiset alkuun ja sitten kokeillaan  femaria kierron 3-7 päivinä ja jos tämä tuottaa tulosta, voimme miettiä, että haluaisimmeko kokeilla inseminaatiota jo tässä vaiheessa.

Niin pitkälle ajattelussa en ole vielä päässyt, mutta onhan tässä aikaa sitä miettiä, kun on vasta viides tero-päivä menossa.

Onko muilla samanlaisia kokemuksia siitä, että hoito onnistuu yhdessä kierrossa ja toisessa taas ei? Mietin vain, että kuinkahan tavallista tämä on? Osaan sitten jatkossa varautua...

Hoitoon

Keväällä tutkimuksissa selvisi se mikä jo tiedettiinkin, munasolun irtoamishäiriö. Miehessä ei ollut mitään vikaa, siittiöt elivät, liikkuivat ja voivat oikein hyvin. Luulen, että tämä oli miehelleni helpotus, ehkä hän koki sen eräänlaisena miehuudenmittana.

Joka tapauksessa, ”vika” löytyi ja lääkärin mukaan olemme siinä mielessä onnekkaita, että tähän ongelmaan on monia hoitokeinoja ja tulokset hyviä. Silti se laittaa mietityttämään; me, onnekkaita? Huonoina hetkinä koen olevani kaikkea muuta kuin onnekas, vaikkakin parempina hetkinä ymmärrän, että asiat voisivat olla paljon huonommin.

Hoidot aloitettiin kuluvan vuoden elokuussa ja alkuun pääsemiseksi määrättiin  teroluteja + clomifenia.

Ensimmäinen terolut-clomi-kierto meni harakoille, lääkkeellä ei mitään vaikutusta. Annos oli pienin mahdollinen, 50 mg. Pettymys oli tietysti valtava! Ei ollut tullut mieleenikään, etteikö lääke tehoaisi. Jotenkin naiivisti aina kuvittelin, että SITTEN kun pääsemme hoitoihin, niin tulisin heti raskaaksi. Vähänpä tiesin.

Toinen clomi-kierto oli syyskuussa, tällä kerralla mentiin tupla-annoksella, ja se tuottikin tulosta! Ultrassa näkyi, ei vain yksi, vaan KAKSI puhkeamaisillaan olevaa munarakkulaa, yksi molemmin puolin.

 Voi sitä onnentunnetta! Olin niin varma, että nyt se tapahtuisi, meistä kahdesta tulisi me kolme.

Tein kaiken oppikirjojen mukaan; join greippimehua, söin terveellisesti, liikuin maltilla, söin vitamiineja ja mitä kaikkea vielä.  Ovulaatio bongattiin tikuttamalla, joten ajoituskin olisi pitänyt olla kohdillaan.

Vaan eipä ollutkaan. Kuukautiset tulivat aikalailla ajallaan parin viikon päästä.

Kuukautisten alkaminen oli kova paikka. Olinhan tuntenut jo jos jonkinlaista oiretta raskaudesta; vilunväristyksiä, nipistelyjä, pahoinvointia, flunssaa, väsymystä, kaikkea . Ihmismieli on niin käsittämätön.

Pettymys laantui kuitenkin suhteellisen nopeasti, voisiko sanoa, että  tunne helpottui yhtä mittaa kuukautisvuodon kanssa. Kuukautisten loppumispäivänä oli ajatus jo seuraavassa kierrossa, ensi kerralla me onnistuisimme!

Tietoja minusta ja meistä

Olen siis 30-vuotias nainen, jolle perheen perustaminen on ollut aina "sitten joskus". Sitten kun on koulutus ja hyvä työpaikka. Sitten kun ollaan oltu yhdessä monta vuotta ja naimisissa. Sitten kun on kiva koti ja oma piha. Sitten kun olemme matkustaneet ja nähneet elämää, ettei sitten myöhemmin tarvitse katua, että on jäänyt elämättä. Nyt suurimmaksi katumukseksi on nousemassa perheen perustamisen lykkääminen niin monella vuodella...

Olemme kolmenkympin ja neljänkympin väliltä oleva tavallinen pariskunta, joiden biologinen kello tikittää armottomasti.  Olemme olleet yhdessä seitsemän vuotta ja siitä naimisissa reilun vuoden ajan.  Meidän ystäväpiiri koostuu lapsettomista sekä lapsellisista, ja jälkimmäisiä tulee koko ajan enemmän… Voi, kunpa pian saisimme liittyä heihin...
Taustoista sen verran, että yrittäminen on aloitettu 07 / 2010, lääkäriin hakeuduttu 12 / 2010, julkiselle puolelle tutkimuksiin päästy 03 / 2011 ja hoidot aloitettu 08 / 2011.

Olen aina tiedostanut, että raskaaksi tuleminen ei välttämättä onnistu kohdallamme noin vain, vaan voi vaatia pientä hienosäätöä. Kuvittelinko koskaan, että se voisi vaatia näin paljon? En.

Jo nuorena minulla diagnosoitiin PCOS, jonka johdosta kuukautiset tulevat luonnollisesti vain muutaman kerran vuodessa, jos sitäkään. Munasoluja ei irtoa omasta takaa eikä näin ollen mahdollisuuksia raskautumiseen viimeisen vuoden aikana ole ollut monia. Pitkään aikaan en edes suostunut myöntämään lapsettomuuden koskevan meitä. Ei, ei koske meitä! Kuvittelin meidän olevan sen verran ”erityisiä”, ettemme tarvitsisi suurta lääketiedettä avuksemme.


Tässä sitä kuitenkin ollaan.

Tänään

Mietin aamulla, että tapahtuukohan mitään niin merkittävää, että tulisin tämän maagisen päivämäärän muistamaan? Ei sillä, että numeroilla olisi minulle mitään erityistä merkitystä mutta onhan tuo sellaista kivaa kikkailua niiden kanssa.

Kukapa olisi voinut tietää, että viikonlopun ratoksi suunnittelemani blogin aloitus saa alkunsa päivää aiottua aikaisemmin, ja kaikki vain yhden päivämäärän vuoksi. Ehkäpä tällä päivämäärällä tuleekin olemaan aivan erityinen merkitys elämässäni.

Blogimaailma on minulle ihan uusi tuttavuus ja meillä on vielä sinunkaupat tekeillä... En ole niin etevä tietotekniikassa, joten ihan itseäkin mietityttää, että mitenhän tässä käy... Seuraavien päivien aikana varmasti vaihtuu ulkoasu ja asettelu moneenkin kertaan mutta eiköhän tämä tästä tekeydy, pikkuhiljaa. Vinkkejä alkuun pääsemisessä otetaan vastaan...:)

Löysin tänne blogien maailmaan tosiaan vasta loppukesästä ja siitä lähtien olen seurannut ihaillen teidän tiivistä ja kannustavaa blogiyhteisöä ja toivon, että saisin jonain päivänä olla osa sitä.

 Vähän sattumaltakin eksyin sivustolle surffaillessani siellä täällä etsien tietoa kohtalotovereista, kun tuntui, etten enää omassa mielessäni pysty kaikkea tätä kaikkea tunteiden kirjoa käsittelemään, ja ymmärtämään, vaan tarvitsen siihen muiden samassa tilanteessa olevien tukea. Tänne tulen, sivuston mukaisesti, vuodattamaan kaikki ne tunteet ja ajatukset, joita koen tällä matkalla, niin hyvässä kuin pahassakin.

Tämän syksyn olen siis seurannut monien teidän erilaisia tarinoita samasta aiheesta, lapsen kaipuusta. Aiheesta, joka on niin kipeä mutta toisaalta niin täynnä toivoa, että se melkein tekee siitä vähemmän sattuttavan.

Jokaisella meillä on ihan omanlaisensa tarina kerrottavana, ja sen loppua ei tiedä kukaan. Itse uskon onnelliseen loppuun ja toivon sitä tietenkin myös kaikille muillekin!