Joulun taikaa

Sydämessä pienessäkin

asuu Joulun taika.

Pysähdy siis Sinäkin,

nyt on juhlan aika.

Ihanaa, rauhallista ja tunnelmallista Joulun aikaa kaikille!

 

Lahjuksia

 

Ystäväni ei malttanut enää kauempaa pitää tätä aarretta itsellään vaan antoi sen meille hyvin menneen ultran jälkeen. Mieheni suurena jalkapallon ystävänä on myös haltioissaan saamastamme lahjasta. :)

Tarkistusultra

Tänään oli tarkistusultra. Jännitti niin kovaa, että verenpainekin oli pilvissä! Ei siinä turhia juteltu vaan heitettiin vaatteet pois ja kiivettiin tutkimuspöydälle. Lääkärillä oli mukana opiskelija, jonka läsnäolosta kysyttiin etukäteen. En hennonnut kieltäytyä, vaikka mielessä kävi, että mitä jos kaikki ei olekaan kunnossa... Lääkäri ensin tunnusteli kohdun ja kertoi sen vastaavan viikkoja. Sitten tutki kohdun kaulan ja pyysi opiskelijaa katsomaan, miltä näyttää synnyttämättömän naisen kohdunsuu... Nice.
Vihdoinkin pääsimme ultraamaan. Lääkäri oli hetken hiljaa, kunnes sanoi: "täällä näyttää hyvältä" ja käänsi monitorin niin, että mekin mieheni kanssa näimme sen. Siellä se pienokainen oli! Sydän jumputti ja saimme kuulla sen! Pää, vartalo ja kädet oli erotettavissa ja miten ihmeellistä olikaan kun hän innostui liikkumaan. Ihan uskomatonta! Kyyneleitäkin vuodatettiin, mutta tällä kertaa onneksi helpotuksesta. Kaikki on hyvin.

Tämän myötä sain joulurauhan ja voin hyvällä mielellä juhlia sukulaisten kanssa. Ensi joulu onkin sitten täysin erilainen... <3

Rv 10+1

Kuulumisia

Päivä päivältä ja viikko viikolta varmuuteni tämän raskauden kanssa kasvaa. Edelleenkään odotus ei ole huoletonta enkä siitä osaa nauttia, mutta jonkinlaista uskoa kuitenkin on havaittavissa, että tällä kerralla tämä onnistuu.

Neuvolaan sain soitettua ja neuvolantäti (joka tosin on varmaankin minua nuorempi :D) oli tosi mukava ja ymmärtäväinen. Koska aikatauluni on loppuvuoden kovin kiireinen päädyimme tekemään ensihaastattelun puhelimessa, jonka yhteydessä hoitaja teki lähtetteet ultraan sekä verikokeisiin, ja sovimme tapaavamme tammikuun puolella np-ultran jälkeen.

Np-ultran sain sovittua hienosti heti seuraavalle päivälle kun reissusta palaamme, joka samalla sattuu olemaan viimeinen lomapäivä. Tähän tuntuu kuitenkin olevan vielä ikuisuus, joten tiedustelin neuvolasta, että onko mahdollista käydä ennen matkaa tarkistus-ultrassa, ihan vaan saadakseni mielenrauhan jouluksi ja uudeksi vuodeksi. Neuvolassa oltiin kovin ymmärtäväisiä ja pääsen tarkistusultraan neuvolaan vielä ensiviikolla. Huh, helpotusta!

Yleinen fiilis kyllä on, että kaikki olisi kunnossa mutta haluan varmistaa sen vielä. Sitten voin ehkä vähän hengähtää ja uskaltautua haaveilemaan, että tämä oikeasti tapahtuisi meille.

Uskomatonta, että eletään jo 10. raskausviikkoa! Kunpa vaan seuraavat 7 kuukautta menisivät yhtä nopeasti...

Rv 9+5

Hissukseen

Hiljaiseloa olen vietellyt täällä blogin puolella. Edelleen epävarmuus vaivaa ja siksi olen yrittänyt olla ajattelematta koko asiaa. Mahdotontahan se on mutta ehkä siksi täällä blogissa on ollut niin hiljaista. En jaksa kirjotella niitä samoja tunteita, joita tässä on ollut jo viikkotolkulla, riittää kun omassa päässä ajatukset kulkevat samaa rataa. Mies on selkeästi positiivisemmalla mielellä ja sanoikin eilisiltana, että hänellä on hyvä tunne tästä. Kunpa voisin sanoa samaa. Edelleen joka vessareissulla tarkistan, ettei verta tule ja jokainen vatsakramppi saa ajattelemaan pahinta.

Neuvolaan en ole vielä saanut yhteyttä, siellä ei olla oltu paikalla koko viikkona. Vähiin käyvä aika huolettaa, sillä jouluksi matkaamme miehen kotiseudulle ja kotiudumme vasta tammikuun puolella. Noihin viikoihin osuu sopivasti np-ultran aika. Toki se on varmasti sovittavissa ja järjestettävissä mutta se edellyttäisi ensin siellä neuvolassa käyntiä...

Itsellä työkiireet edelleen jatkuvat ja tulevana viikkona edessä on neljän päivän työmatka. Työmatkat on nyt muutenkin rasittavia mutta sitten kun siihen lyödään päälle vielä 24/7 etova olo, niin se tuntuu suorastaan rangaistukselta. Pahoinvoinnista ollaan kärsitty siis jo pari viikkoa, muistaakseni 6+ -viikkolla alkoi. Kaikki ruoka tuntuu etovan mutta toisaalta jos ei syö mitään, niin etoo kahta kauheammin. Loppupeleissä olen tyytyväinen oireisiini, se saa vakuuttumaan, että kaikki on niin kuin pitää. Pahoinvointi, nännien arkuus, väsymys ja hajuherkkyys ovat tämän hetken oireita. Onneksi mikään ei ole niin rajuna, että estäisi työnteon tai muun normielämän.

Kahdelle lähimmälle ystävälleni olen raskaudesta kertonut mutta muuten asiasta puhuminenkin ahdistaa. Mies on kertonut perheelleensä ja he ovat tottakai erittäin onnellisia puolestamme. Itse en ole saanut kerrottua perheelleeni, ja mitä enemmän aikaa kuluu, sen vaikeampaa se on. No, jos kaikki hyvin menee, niin eihän tämä keneltäkään jää huomaamatta.

Nyt nauttimaan viikonlopusta ennen kiireistä työviikkoa. Onneksi loman alkuun on vain kaksi viikkoa! Sitä odotellessa.

rv 8+4

Varhaisultra

Varhaisultrassa oltiin tänään ja siellä kaikki oli hyvin! Alkio on siellä missä pitääkin, sydän lyö ja koko vastasi meneillään olevia viikkoja. Jostain syystä en vaan osaa lakata murehtimasta. Mietin vain, että viime kerrallakin kaikki oli tässä vaiheessa hyvin, ja pari päivää myöhemmin niin toisin...

Kysyin toisesta ultramahdollisuudesta mutta lääkäri sanoi, ettei sille ole perusteita. Että hän ymmärtää minun huoleni mutta he eivät voi ottaa minua  lisäultraan kun kaikki on juuri niin kuin pitää.

Ehkä nyt vain yritän parhaani sopeutua ajatukseen, että tämä tällä kerralla onnistuisikin.

Kun katson mukaani saamaani ultrakuvaa, jossa on tämä pienen pieni hahmo, niin mieleni täyttää usko ja toivo, että tämä viimeinkin meille tapahtuisi.

Kaiken tohinan keskellä unohdin soittaa neuvolaan ja varata ajan ensikäynnille. Kerkeehän sitä huomennakin.

Tällä hetkellä kaikki hyvin ja se on hyvä se.

Rv 7+6

Varhaisultra...

...sovittuna päivälleen kahden viikon päähän. Pelkkä ajatuskin ahdistaa. Silloin pitäisi olla rv 7+6 ja sykkeiden jo näkyä. Mutta en halua tietää. Haluan vain työntää pääni pensaaseen ja olla autuaan tietämätön kaikesta pahasta. Extra-jännitteen päivään tuo se, että oli tilanne mikä tahansa, lähden päivän päätteeksi kahden päivän työmatkalle... Ahdistaa.

Murehdinko liikaa?

Perjantaina tein aamusta vielä uuden testin, ihan vain nähdäkseni vaihtuuko viikot testissä. Pian ikkunaan ilmestyikin "raskaana 2-3". Huh. Pieni helpotus. Jotain ainakin siellä tapahtuu.

Missasin perjantaina sitten sen hoitajan soiton, kun juuri soittohetkellä istuin palaverissa. Oli jo niin myöhäinen iltapäivä, etteivät soittaneet takaisin. Maanantaina sitten. Harmittaa vaan, kun olisin sen ajan varhaisultraan saada varattua. Vähän ahdistaa koko varhaisultra. Mitä jos kaikki ei olekaan hyvin?

Kahden viikon päästä alkaa mieletön rumba töissä, joka kestää aina jouluun saakka. Tänä aikana matkustan ympäri maan niin, että olen viikosta vain 1-2 päivää kotona. Pelko siitä, että jotain tapahtuu reissussa, on hirveä. Kauhukuvat siitä, että istun yksin jossain hotellissa kun keskenmeno alkaa, painaa mieltä. Tai vaikka keskenmeno saisikin alkunsa kotona ollessani, en töiden puolesta voisi jäädä sairaslomalle. Vaikka työt nyt siinä viimeisenä olisi mielessä.

Ehkä vaan mietin ja murehdin liikaa. Niin kuin ystäväni kysyi: oletko miettinyt kertaakaan, että tällä kertaa kaikki menisikin hyvin? Niin. Enpä uskalla moisesta kuin vain haaveilla.

Onneksi viikko sitten kotiutunut koiruli pitää kiireisenä ja ajatukset toisaalla. Ensimmäiset yöt valvottiin, kun ikävä oli niin kova. Aamuyöstä pikkuinen kuitenkin rauhoittui koppaansa sänkyni viereen. Nyt menee jo paremmin. Ulkoiltua tulee enemmän ja lenkitykset ovatkin hyödyksi niin koiralle kuin emännällekin. Pientä eroahdistusta on ilmassa, joten kovasti opetellaan yksinoloa. Hyvä tästä varmasti tulee. Lähdenkin tästä taas lenkille!

Kel´onni on, se onnen kätkeköön

En osaa purkaa tuntojani sanoiksi. Olen koko viikon yrittänyt olla ajattelematta koko asiaa (huomaatteko, en voi edes kirjoittaa sitä sanaa!) peläten, että jos sen ääneen sanon, vaikka ihan vain itselleni, niin se otetaan minulta pois. Joka vessareissulla toivon, ettei verta pyyhkiytyisi paperiin, vaikka tiedänhän minä jo kokemuksesta, ettei se verettömyys vielä mitään tarkoita. Asiat saattaa silti olla huonosti vaikka verta ei tulekaan.

Oireita ei juurikaan ole jos väsymystä ja vatsan juilimisia ei lasketa. Yksi oire on ylitse muiden ja siihen turvaudun kuin hukkuva köydenpätkään: rintojen arkuus. Kyse ei ole kivusta vaan enemmänkin painon tunteesta, kivistyksestä. Pitkin päivää kokeilen aina vaivihkaa, että vieläkö kivistää. Laitan kädet rinnalleni puuskaan, jolloin väkisinkin sen tunnen. Nojaan työpöytääni, jolloin en voi olla sitä tuntematta. Ajan tarkoituksella pyörällä töyssyistä niin että tuntuu. Yöllä käännyn vatsalleni vain tunteakseni, että edelleen tuntuu.

Vaikka olen pyrkinyt olemaan ajattelematta koko asiaa, olen kuitenkin kerennyt jo kaikkea ajattelemaan, ja haaveilemaan. Aina kuitenkin palaan takaisin ajatukseen, ettei vielä kannata innostua, että ehkä en saa pitää tätäkään pientä.

Huomenna on odotettavissa hoitajan soitto klinikalta ja varhaisultrasta sopiminen. Pelottaa. Pelottaa, kun tiedän ettei se varhaisultrakaan vielä mitään tarkoita. Kaikki saattaa olla siellä hyvin ja seuraavassa hetkessä ei olekaan. Miten pienestä kaikki onkaan kiinni.

Jos kaikki menee hyvin

Kiitos kaikille teille ihanille kannustavista kommenteistanne ja onnitteluista. Olemme mieheni kanssa varovaisen onnellisia mutta myös huolissamme.

Pelko on asettunut asumaan rintaani ja käyn mielessäni jatkuvasti läpi eri vaihtoehtoja, mitä kaikkea voikaan mennä vikaan. Kemiallinen. Kohdunulkoinen. Tuulimuna. Keskenmeno. Kohtukuolema. Kamalia kohtaloita ja silti toisille niin todellisia. Sen vähän mitä olen uskaltanut miehen kanssa aiheesta keskustella, päättyy aina sanoihin: "siis jos kaikki menee hyvin". En uskalla edes ajatella, että kaikki menisi niin kuin pitäisi ja ensi kesänä meitä olisikin kolme. Kuulostaa kovin vieraalta. Olo on kovin haavoittuvainen ja varovainen. Viime kerrasta oppineena tuntuu,  etten halua kertoa tästä vielä lähipiirillenikään, vaikka tiedän heidän uutisia malttamattomina odottavan. Joutuvat odottamaan vielä vähän pidempään.

Nyt täällä eletään päivä kerrallaan ja jokaisella vessareissulla toivotaan, ettei pyyhittäessä paperiin ilmesty punaista. Lutinus-puikot aiheuttavat "vuodon tuntua" ja se saa sydämen jättämään lyöntejä välistä ja pakottaa ryntäämään vessaan. Oireita kuulostelen jatkuvasti. Niin kauan kuin on vatsan vihlomista, rintojen kivistystä ja väsymystä, on myös toivoa. Tulen myös testaamaan viikkonäyttöisellä testillä ensi viikolla, ihan vain nähdäkseni vaihtuvatko viikot.

Ensi perjantaina hoitaja soittaa klinikalta ja silloin luultavasti sovitaan aika varhaisultraan. Siinä siis ensimmäinen etappi. Ensimmäinen monesta. Luultavasti vaadin päästä ylimääräisiin ultriin. Pelko siitä, että historia toistaa itseään on suuri.

Päivä kerrallaan.


Kunpa kaikki menisi hyvin.